Kirjassaan Monte-Criston kreivi 1800-luvulla elänyt kirjailija Aleksandre Dumas kuvaa värikkäästi melkoisen pilven. Lainaus on WSOY: n 1955 julkaisemasta viidennestä painoksesta, jonka on lyhennellen suomentanut Lauri Hirvensalo. Kieliasu on alkuperäinen, mikä antaa kuvaukselle oman patinoidun viehätyksensä.
Luvussa Italia - Sindbad merenkulkija paroni Franz d'Épinay kohtaa Monte-Criston saarella Sindbad Merenkulkijan, joka tarjoaa maanalaisessa palatsissaan hänelle loisteliaan illallisen ja jälkiruokien jälkiruoan.
Illalliset jatkuivat, mutta tuntui siltä kuin ne olisi valmistettu yksinomaan Franzia varten, sillä isäntä tuskin maistoi pari, kolme suupalaa kaikista herkuista, vaikka tarjosikin toiselle upean aterian. Vieras sen sijaan piti kyllä puolensa. Vihdoin Ali toi jälkiruoan pöytään tai pikemminkin nosti hedelmäkorit kuvapatsaiden käsistä pöydälle. Korien väliin hän asetti pienen kullatun hopeisen maljan, jossa oli samasta metallista tehty kansi.
Franzin uteliaisuus heräsi hänen nähdessään, miten kunnioittavasti Ali tuota rasiaa käsitteli. Hän kohotti sen kantta ja näki vihertävää tahdasta, joka muistutti jotakin hedelmä- tai vihannessäilykettä. Hän silmäsi kysyvästi isäntäänsä; tämä näkyi hymyilevän hänen pettymykselleen.
"Ette taida aravata, mitä tässä pienessä rasiassa on, ja olisitte utelias sen tietämään, vai kuinka?"
"Kieltämättä."
"No niin, tuo vihertävä aine on samaa ambrosiaa, jota Hebe tarjosi Jupiterille."
"Mutta varmaan tämä ambrosia on jumalten käsistä ihmisten haltuun jouduttuaan menettänyt taivaallisen nimensä ja saanut uuden, maallisemman. Miksi tätä ainetta, joka muuten ei, sen tunnustan, näytä kovinkaan miellyttävältä, sanotaan jokapäiväisessä puheessa?"
"Tuo juuri todistaa materialistista käsityskantaamme!" Sindbad huudahti. "Usein menemme noin onnen ohi sitä näkemättä, siihen katsomatta, tai, jos olemme sitä katsoneet ja sen huomanneet, sitä tuntematta. Jos olette toiminnan ihminen ja pidätte kultaa jumalananne, niin kun maistatte tätä, teille ovat Perun ja Goleondan aarteet avoinna. Jos olette mielikuvitusihminen, jos olette runoilija, maistakaa tätä, niin mahdollisen ja mahdottoman rajat katoavat, äärettömyyden kentät aukenevat eteenne, ja liikutte vapaana, sydän ja henki vapaina unelmien, haaveiden rajattomilla aavoilla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maallista suuruutta, maistakaa tätä, niin tunnin päästä olette kuningas - ei tuollaisen jossakin Euroopan kolkassa piilevän pikkuvaltakunnan kuin Ranskan, Espanjan tai Englannin valtias, vaan koko maailman, koko maailmankaikkeuden, koko luomakunnan herra. Valtaistuimenne pystytetään samalle vuorelle, jonne Saatana vei Jeesuksen. Ja tarvitsematta häntä kumartaa, tarvitsematta suudella hänen kynsiään teistä tulee kaikkien maailman valtakuntien herra ja valtias. Eikö se, mitä nyt teille tarjotaan, ole houkutelevaa? Ja eikö se ole varsin helppoa, kun siihen ei tarvitse muuta kuin - niin, katsokaa!"
Näin sanoen isäntä itse otti rasian käteensä ja otti siitä teelusikallisen tuota taikamaista tahnaa, pisti sen suuhunsa ja nieli hitaasti, silmät puoliummessa, pää takakenossa.
Franz antoi isäntänsä rauhassa nauttia mieliruokaansa, Huomattuaan tämän sen nielleen hän kysyi:
"Mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?"
"Oletteko kuullut puhuttavan Vuorten vanhuksesta, samasta miehestä, joka ristiretkien aikana yritti murhauttaa Ranskan kuninkaan Filip Augustin?"
"Tottahan toki."
"Tiedätte siis, että hän hallitsi laaksoa, jonka laitamella kohosi kerran vuori, mistä hän on ottanut nimensä. Tuossa laaksossa oli ihania Hassan-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja noissa puutarhoissa siellä täällä yksinäisiä huvimajoja. Noihin huvimajoihin hän antoi viedä valittunsa, ja siellä hän syötti näille, niin Marco Polo kertoo, erästä tiettyä yrttiä, joka tuntui vievän nuo nuorukaiset paratiisiin hurmioon, ikuisesti kukkivien, aina kypsinä odottavien hedelmien ja ihanien, ainiain neitseellisten naisten pariin. Se, mitä onnelliset nuoret miehet erehtyivät pitämään totuutena, oli vain huumausta, unta, mutta niin ihanaa, niin tenhoavaa, niin hekumallista unta, että he antautuivat sieluineen, ruumiineen sille miehelle, joka oli tuota unta heille antanut, tottelivat hänen käskyjään kuin Jumalan käskyjä, matkustivat vaikka maan ääriin iskemään uhrin, jonka hän oli heille osoittanut, kestivät kuoleman ja kidutukset valittamatta, ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, jonka esimakua he olivat sitä yrttiä nauttimalla saaneet maistaa."
"Se on siis hashishia!" Franz huudahti. "Tunnen sen ainakin nimeltä."
"Olette oikeassa. Se on hashishia, kaikken parhainta ja puhtainta hashishia."
"Tiedättekös, tekisi kovin mieleni koettaa, paljonko kehumisissanne on totta, paljonko liiottelua."
"Päättäkää itse! maistakaa tätä hashishia!"
Franz otti lusikalla tuota kummallista ainetta saman verran kuin isäntä äsken ja pisti sen suuhunsa.
"Pahus vieköön", hän tuumi nieltyään tuon taivaallisen herkun; "saa nähdä, ovatko sen seuraukset niin miellyttävät kuin olette vakuuttanut."
"Johtuu siitä, että makuhermonne eivät vielä ole tottuneet sitä oikein arvostamaan. Pidittekö heti ensi kerran maistaessanne esim. ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä, kaikista herkuista, joista sittemmin olette nauttinut suuremmoisesti? Luultavasti ette. Samoin on hashishin laita. Mutta syökäähän sitä viikon aikana joka päivä, niin mikään maailman herkku ei mielestänne ole enää sen veroista. Mutta mennäänpä viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, Ali tarjoaa siellä kahvia ja tuo piiput."
Tämä oli yksinkertaisemmin kalustettu, mutta yhtä upea suoja. Se oli pyöreä, ja sen ympäri kiersi leveä leposohva. Mutta sekä itse leposohva että seinät, katto ja permanto oli päällytetty komeilla taljoilla, jotka olivat pehmeitä ja joustavia kuin kaikkein pehmeimmät liinat ja verhot. Siinä oli mahtavaharjaisia Atlaksen leijonan taljoja, tummajuovaisia Bengalin tiikerin nahkoja, Kapmaan täplikkäisen pantterien, siperialaisten karhujen, napakettujen ja kaikkien mahdollisten muiden peto- ja turkiseläinten nahkoja.
Molemmat laskeutuivat leposohvalle pitkäkseen. Pitkiä turkkilaisia piippuja, joiden varsi oli jasmiinia ja imuke ambraa, oli käden ulottuvilla, kaikissa tupakka valmiina, ettei tarvinnut polttaa kahta piipullista peräkkäin samalla kapineella. Kumpikin otti piippunsa. Ali sytytti ne ja meni sitten hakemaan kahvia.
"Kummalla tavoin tahdotte sitä juoda?" isäntä kysyi. "Ranskalaiseen vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai heikkona, sokerin kera vai ilman? Saatte valita, sitä valmistetaan kaikilla tavoilla."
"Turkkilaiseen tapaan", Franz vastasi.
"Siinä olettekin oikeassa. Se todistaa, että teillä on taipumuksia elämään itämaalaisittain. Tiedättekö, itämaalaiset ovat ainoat ihmiset, jotka osaavat elämisen taidon. Jahka olen suorittanut tehtäväni Pariisissa" - ja taas tuntematon hymyili omituista hymyään, joka ei jäänyt Franzilta huomaamatta - "aion palata itämaille kuolemaan. Ja jos haluatte minua silloin tavata, teidän on etsittävä minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista."
"Sehän käy hyvin helposti", Franz virkkoi. "Tunnen, kuinka minulle kasvaa kotkan siivet, niillä lennän päivässä maailman ympäri".
"Kas vain, hashish jo vaikuttaa. Levittäkää vain siipenne ja lentäkää huoleti, älkää pelätkö, ei teille tapahdu mitään."
Ja hän virkkoi muutaman sanan arabiaksi Alille, joka vetäytyi syrjään, mutta ei mennyt pois.
Franz tunsi tosiaan itsessään tapahtuvan omituisen muutoksen. Kaikki päivän rasitukset, kaikki tämän illan tapahtumien herättämät arvelut haihtuivat olemattomiin kuin hetkenä, jolloin juuri tuntee unen tulevan. Ruumis kävi aineettoman kevyeksi, henki kirkastui ja selkeni sanomattomasti, aistit herkistyivät entistään verrattomasti terävämmiksi. Näköpiiri laajeni laajenemistaan sinisenä, läpikuultavana, äärettömänä; siinä oli taivaan sineä, päivän kiloa, tuoksuvia tuulenleyhkiä; ja merimiesten laulujen kaikuessa hän näki merestä kohoavan Monte-Criston saaren, ei enää uhkaavana karina aalloissa, vaan kuin keitaana hieta-aavikolla. Kuta lähemmäksi rantaa alus ehti, sitä voimakkaammaksi laulu paisui.
Sitten alus kävi rantaan, mutta ei tuntunut lainkaan töytäisyä, vaan se painui rantapiihin pehmeästi, niinkuin huulet painuvat huuliin, ja hän astui luolaan samojen sävelten yhä soidessa. Hän laskeutui alas muutaman porrasaskelman vetäen keuhkoihinsa raikasta, tuoksuvaa ilmaa, ja sitten hän näki jälleen kaiken, mitä oli nähnyt enne uneen vaipumistaan, näki Sindbadin, ihmeellisen isäntänsä, ja Alin, tämän mykän palvelijan. Sitten kaikki tuntui sulautuvan yhteen ja hän huomasi olevansa jälleen siinä huoneessa, jossa olivat nuo veistokset ja jota valaisi vain yksi himmeä antiikin aikainen, yötä, unen ja hekuman aikaa valaiseva lamppu.
Nuo veistokset olivat varmaan yhä samat kuin ennenkin, yhä yhtä upeat, runolliset, hymyilevät, tuuheatukkaiset, silmät yhtä säihkyvät. Siinä olivat Phryne, Kleopatra ja Messalina, kolme suurta hetairaa. Sitten näiden joukkoon näytti tunkeutuvan kuin kirkkaana säteenä, kuin taivaan enkeli Olympon pakanalliseen maailmaan, sellainen puhdas, suloinen olento, joka tuntui peittävän neitseellisen otsansa tuon marmorihahmoisen irstauden nähdessään.
Silloin Franzista tuntui kuin kaikki nuo kolme veistoskuvaa olisivat kohdistaneet lemmenkiihkonsa yhteen ainoaan mieheen ja että se mies oli hän itse, että nämä lähestyivät vuodetta, jolla hän näki untaan. Heidän jalkansa peittyivät tunikan laskoksiin, kaula oli paljaana, tukka liehui valtoimenaan; he lähestyivät turvautuen sellaisiin vietteleviin asentoihin ja eleisiin jotka olivat saaneet jumalatkin lankeamaan ja joita vain pyhimykset olivat pystyneet vastustamaan, katse polttavana, tuijottavana kuin käärmeellä sen katsoessa lintua. Hän heittäytyi noiden katseiden valtaan, jotka tuottivat tuskaa kuin kouristus ja samalla olivat hekumallisia kuin suudelma.
Franz tunsi ummistavansa silmänsä, mutta huomasi viimeisellä katseellaan, jonka loi ympärilleen, tuon hyveellisen veistoksen verhoutuvan kokonaan. Sitten hänen silmänsä lakkasivat käsittämästä todellisuutta, hänen aistimensa avautuivat tajuamaan mahdotonta, yliluonnollista.
Silloin alkoi yhtämittainen, rajaton nautinto, sellainen taukoamaton lemmenhurma, jollaista profeetta lupaa valituilleen. Kaikki kiviset huulet heräsivät elämään, rinnat syttyivät polttaviksi. Franzista, joka ensi kertaa tunsi hashishin vaikutusta, tämä hurma tuntui melkein tuskalta, tämä hekuma melkein kidutukselta hänen tuntiessaan huulillaan noiden veistokuvien huulet joustavina ja kylminä kuin käärmeen lonkerot. Mutta kuta kiihkeämmin hänen käsivartensa pyrkivät torjumaan luotaan tuota ennen tuntematonta aistihurmaa, sitä vastustamattomammin hänen aistinsa joutuivat tämän salaperäisen unen tenhon lumoihin. Kamppailtuaan epätoivoisesti sitä vastaan hän lopulta hervotonna antautui sen valtaan ja vaipui läähättäen, uupuneena, kuin intohimossa tuhaksi palaneena, noiden marmoristen rakastettujen suudelmille alttiiksi ja tämän merkillisen, satumaisen unen syvyyksiin.
Herätessään Franz huomasi makaavansa omaan viittaansa kääriytyneenä pehmeällä, väkevästi tuoksuvista kuivista kanervista kyhätyllä vuoteella. Kaikki unen ihmeelliset näyt olivat häipyneet.
Hän kohottausi istualleen, nousi jaloilleen, astui muutaman askelen sinnepäin, mistä näki tuikkivan valoa. Unen kiihkeitä näkyjä oli seurannut todellisuuden rauhallisuus. Hän huomasi olevansa luolassa, meni sen suuta kohti ja näki edessään sinisen taivaan ja sinisen meren. Taivas ja meri välkkyivät aamuauringon säteissä. Rannalla näkyivät merimiehet istuskelevan jutellen ja naureskellen, ja muutaman kymmen askelen päässä alus keinui sirosti ankkurissa.
Franz nautti täysin siemauksin raikkaasta aamutuulesta, joka suloisesti hiveli otsaa. Hän kuulosti laineiden vaimennutta loisketta niiden murtuessa hopeiseksi vaahdoksi rantaa vasten. Puhdas, raikas ulkoilma sai vähitellen viimeöiset haavenäyt tuntumaan kovin epätodellisilta, mielikuvituksenomaisilta, ja muistot alkoivat jälleen palautua mieleen. Hän muisti tänne saarelle tulonsa, tutustumisen salakuljettajien päällikköön, muisti upean maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen. Ja hän muisti lopuksi syöneensä lusikallisen hashishta. Pää tuntui kuitenkin aivan selvältä, ruumis täysin levänneeltä, aivoissa ei ollut pienintäkään painetta, päinvastoin hän tunsi yleistä hyvänolontunnetta, kykyä nauttia ulkoilmasta ja auringonpaisteesta enemmän kuin konsanaan.