Olemme viime vuosien aikana erilaisessa yhteistyössä kuvanneet yksilön ja yhteisön suhteita ja tunteita terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Erotiikka ja terveys, Uskonto ja terveys, Mustasukkaisuus ja terveys sekä Taloudellinen muutos ja terveys- raporttien jälkeen olemme nyt laatineet tutkimusraportin huumeiden käytöstä ja mielipiteistä huumeista. Suomalaista tilannetta olemme pyrkineet vertaamaan Euroopan muiden maiden tilanteeseen.
"Huumausaineongelma on Suomessa kolminkertaistunut viime vuosina", väittää tunnettu huumausaineiden ehkäisytyötä tekevä henkilö. Julkisissa tiedotusvälineissä välittyy eri tavoin kuvia huumeongelman suorastaan räjähdysmäisestä kasvusta. Yhä useammin kuulee myös "tositarinoita" kokeilu käyttäjien automaattisesta kulkeutumisesta eri porttien kautta säännöllisiksi huumekäyttäjiksi. Amfetamiini, hasis, heroiini, kokaiini, ruiskut, narkkari, koukku ovat suosittua sanastoa kuvaamaan huumeiden ja huumeiden käyttäjien arkimaailmaa. Yhä useammin kuulee myös viranomaisten esittävän vaatimuksia lisävaltuuksista kontrollipolitiikan tiukentamiseksi.
Kaikki nämä väitteet, mielikuvat ja vaatimukset johtavat syvään huolestumiseen Suomen huumetilanteesta. Ne johtavat tietenkin myös kysymään: "Onko näin?". Kun julkisuudessa esitettyjä tietoja pyrkii tarkistamaan, havaitsee varsin nopeasti johtopäätösten valitettavan usein perustuvan sirpaletietoon. Tietolähde jää usein täysin epäselväksi ja esitetyt yleistykset tehdään enemmänkin yksittäisten ihmisten henkilö kohtaisten havaintojen tai kuvitelmien perusteella. Ihmisten kokemuksia, käsityksiä ja arvioita ei ole tietenkään mitään syytä väheksyä. Yhtä vähän tarvitaan suomalaisenn huumeongelman kieltämistä tai aliarvioimista. Sirpaletietojen pohjalta ei kuitenkaan voida tehdä luotettavia johtopäätöksiä koko huumetilanteen kehittymisestä.
Monesti näkee väitettävän, että luotettavaa tietoa huumeiden käytön yleisyydestä ei olisi lainkaan käytettävissä, eikä siitä koskaan saataisi kunnon kuvaa. Onkin myönnettävä, että tutkimustyössä kohdataan monenlaisia ongelmia ja eri selvityksiin liittyy aina puutteita. Samalla on kuitenkin painokkaasti todettava, että huumeiden käytön yleisyydestä on sittenkin käytettävissä monipuolisia tietoja. Niitä yhdistellen voi saada melko hyvän yleiskuvan huumeiden käytön laajuudesta ja muutoksista. Tarvitaan useampia rinnakkaisia tietolähteitä, mittareita, tutkimus- ja selvitystapoja, syvällistä pohdintaa ja keskustelua sekä eri tahojen hyvää yhteistyötä.
Raporttimme tarkoituksena on antaa lukijalle mahdollisuus uusien ja monipuolisten tietojen avulla arvioida maamme huumetilannetta ja siinä tapahtuvia muutoksia. Toivomme, että vertailu Euroopan muihin maihin antaa perspektiiviä arvioinnille sekä käsityksille siitä, mitä nyt Suomessa tulisi huumausaineongelman ehkäisemiseksi ja hoitamiseksi tehdä. Analysointi, pohdiskelu ja keskusteluun osallistuminen on ehkä juuri nyt erityisen mielenkiintoista ja tärkeää kun hallitus on antanut eduskunnalle esitykset uudeksi huumelaiksi sekä esityksen rikoslain täydentämisestä huumeainerikoksia koskevilla säännöksillä.
Samalla kun meitä on kiinnostanut eri viranomaisten ja vapaaehtoistahojen mahdollisuudet järkevään ja tehokkaaseen huumeiden torjuntatyöhön, meitä on huolestuttanut huumeiden käyttäjien huono hoitotilanne. Erityisesti nuorten, alaikäisten alle 18-vuotiaiden huumeiden käyttäjien hoitomahdollisuudet ovat suorastaan kurjat. Olemme myös huolestuneina todenneet, miten yleensä terveys- ja palvelujärjestelmissä kiinnitetään nykyisin vähäistä huomiota yleensä varhaiseen addiktioon on sitten kysymys tupakka-, alkoholi-, lääke- tai huumeaddiktiosta.
Sinä arvoisa tupakoiva tai runsaasti alkoholia tai päivittäin "pahaan oloon" lääkkeitä käyttävä lukijamme olet ehkä tiukemmassa kemiallisessa "riippuvuuskoukussa" kuin kannabistuotteiden polttaja. Jos tämän sanominen tuntui pahalta pyydämme anteeksi. Tiedämme, että päivittäin kymmenet tuhannet suomalaiset haluavat ja pyrkivät irti näistä koukuista. Tarkoituksemme ei ole syyttää tai loukata. Päinvastoin. Kun huumeongelmaan kuitenkin liittyy niin paljon mystiikkaa, vallankäyttöä, vääriä hokemisia ja omasta itsestä tulevaa aggressiota, on hyvä hetkeksi pysähtyä omiin arkiongelmiin. Ehkäpä se avartaa mielen tarkastelemaan tätäkin tutkimusraporttia ennakkoluulottomasti ja kriittisesti.
Haluamme lämpimästi kiittää sosiaali- ja terveyshallitusta tutkimuksemme rahoittamisesta sekä sosiaali- ja terveysministeriötä raportin julkaisemisesta. Kiitämme Tilastokeskusta, erityisesti Vesa Virtasta ja Reijo Kurkelaa hyvästä yhteistyöstä. Vesa Virtanen on tehnyt suuren työn valtakunnallisen postikyselyaineiston keräämisessä ja tulostamisessa. KISS-tutkimuksen seuranta-aineiston keräämisestä kiitämme Matti Rimpelää, Elise Kosusta ja Anssi Rimpelää. Erilaisesta arvokkaasta avusta ja tiedoista kiitämme Timo Seppälää, Salme Ahlströmiä, Matti Rimpelää, Riitta Forsmania, Tuomo Niskasta, Antti Turkamaa,Torsti Koskista, Erkki Vuorta, Anneli Ruusista, Airi Puotiaista,Anu Suomelaa, Jaana Kauppista, Yrjö Nuorvalaa, Mikael Nyströmiä, Hannes Wahlroosia, Leena Arpoa, Heidi Peltosta, Tapani Sarvantia, Kati Kososta, Osma Ahvenlampea, Saini Mustalampea, Jussi Suojasalmea sekä Eila Silanderia.
Lopuksi haluamme kiittää kaikkia niitä suomalaisia nuoria ja aikuisia sekä eri hoitoyksiköiden vastuuhenkilöitä, jotka vastasivat tutkimuksiimme ja tekivät tämän tutkimuksen mahdolliseksi. Kiitämme myös Pompidou-ryhmässä toimivia eurooppalaisia tutkijakollegoitamme, joiden keräämiä tietoja olemme voineet käyttää Euroopan huumetilanteen kuvaamiseen.
Toivomme, että tutkimuksemme osaltaan laajentaa ja syventää keskustelua huumetilanteesta ja sen kehittymisestä ja johtaa toimenpiteisiin erityisesti niiden ihmisten auttamiseksi, jotka huumausaineiden käyttäjinä usein joutuvat hoivan ja hoidon ulkopuolelle.
Osmo Kontula Kaj Koskela
Huumausaineiden käytön yleisyydestä Suomessa esitetään julkisuudessa hyvin vaihtelevia tietoja ja arvioita. Monesti näkee väitettävän, että luotettavaa tietoa huumeiden käytön yleisyydestä ei olisi lainkaan käytettävissä ja siksi turvaudutaan epämääräisiin arvioihin. Pahimmillaan yleistyksiä tehdään yksittäisten ihmisten henkilökohtaisten havaintojen tai kuvitelmien perusteella. Tähän ei ole mitään syytä, sillä huumeiden käytön yleisyydestä ja huumeongelmasta on käytettävissä monipuolisia tietoja. Niitä yhdistellen voi saada melko hyvän yleiskuvan huumetilanteesta.
Huumeiden käytön yleisyydestä ei voi saada yhtä luotettavaa kuvaa kuin alkoholin käytöstä, sillä kunnolliset kulutus- ja maahantuontitilastot puuttuvat. Vain lääkkeenä käytettävien huumeiden kulutusluvut tiedetään. Ongelmia aiheuttaa myös huumekäsitteen epämääräisyys. Monissa tapauksissa sama aine on joko laillista lääkettä tai laitonta huumetta riippuen sen käyttötarkoituksesta.
Tässä tutkimuksessa huume-käsitteeseen sisällytetään klassiset huumeet (kuten kannabis, amfetamiini, opiaatit), lääkkeiden päihdekäyttö ja teknisten liuottimien imppaus. Huume-merkityksen nämä aineet saavat silloin, kun niitä ei käytetä lääkärin valvonnassa sairauden hoitoon, vaan tavoitteena on päihtyä tai muutoin muuttaa omaa mielentilaa.
Huumeiden käytössä kohdataan paitsi erilaisia aineita myös erilaisia käytön tasoja. Käyttö voidaan jakaa eräiden tutkijoiden mukaan kokeiluihin, satunnaiskäyttöön, hallittuun käyttöön ja ongelmakäyttöön (Heinonen 1989) tai hallittuun, holtittomaan ja pakonomaiseen käyttöön (Hakkarainen 1987b). Kaikkiin luokitteluihin liittyy ongelmia. Esimerkiksi julkisuudessa kokeilukäyttöä on voitu pitää huumausaineongelmana. Vastaavasti monet käytännön kokemukset johtavat kysymykseen: "Onko huumeiden jatkuva käyttö juuri koskaan hallittua?". Keskusteluun taas näistä käytön muodoista nousee useimmiten vain ongelmakäyttö. Tämä johtuu paljolti siitä, että viranomaiset ja ammattiauttajattavoittavat työssään yleensä vain tämän osan käyttäjiä. Muusta käytöstä on kerättävä tietoja muilla menetelmillä. Tässä tutkimuksessa on käytetty apuna Heinosen esittämää jaottelua huumeiden erilaista käyttömuodoista.
Huumeongelmasta keskusteltaessa jää useimmiten epäselväksi se mitä ongelmakäytöllä tarkoitetaan. Onko huumeiden käyttö sinänsä ongelma, vaikka siitä ei koituisikaan käyttäjälleen mitään havaittavia haittoja? Vai onko kyse ongelmasta vasta silloin, kun aineen käyttö johtaa ulkopuolisen avun tarpeeseen tai tuottaa käyttäjälleen terveydellisiä haittoja? Vai onko syytä puhua ongelmasta vain siinä mittakaavassa kuin huumeiden käyttö aiheuttaa yhteiskunnalle kustannuksia?
Tärkeä arvio ainakin on käyttäjän oma arvio. Ongelmakäytöstä on varmaan kyse silloin, kun käyttäjä itse sitä sellaisena pitää. Lisäksi on huomautettava, että ongelman alkusyynä ei välttämättä useinkaan ole käytetty aine, vaan käyttäjän omaan elämänhistoriaan ja elämäntilanteeseen liittyvät muut asiat. Usein ongelmia aiheuttaa myös se ulkopuolinen kontrolli, jota huumeiden käyttäjiin kohdistetaan (voi johtaa mm. työpaikan menetykseen). Ongelmien syntyy vaikuttaa suuresti se minkälaisissa olosuhteissa ja laadultaan millaisia aineita käytetään.
Huumeongelmaa määriteltäessä ei voi kokonaan pitäytyä huumeiden käyttäjien omiin arvioihin ongelmista. Tämä johtuu siitä, että joskus huumeiden käyttöön liittyy sellaista psyykkistä sairautta, joka vie käyttäjän kyvyn arvioida omaa sairauttaan ja omaa terveydentilaansa. Tällöin asioihin puuttumattomuus voi olla enemmän heitteillejättöä kuin auttamista.
Suomessa ei minkään viranomaisen tai laitoksen tehtäviin kuulu kerätä ja seurata systemaattisesti tietoja huumetilanteen tai huumeongelman kehityksestä. Huumetyötä tekevät eri viranomaiset pitävät kuitenkin tilastoja omasta toiminnastaan. Näiden perusteella on mahdollista koostaa kokonaiskuva huumeiden ongelmakäytöstä Suomessa tai ainakin siitä osasta tätä käyttöä, joka tulee ilmi.
Työssään huumeiden käyttöä kohtaavat kontrolliviranomaiset samoin kuin sosiaali- ja terveydenhuollon ammatti-ihmiset ja vapaaehtoisjärjestöjen työntekijät. He kohtaavat huumeiden käytöstä kovasti valikoidun osan. Poliisin tapaamat huumeiden käyttäjät ovat selvästi valikoituneita alimpiin sosiaaliryhmiin, huumeiden ongelmakäyttäjiin sekä rikollisuuden kanssa tekemisiin joutuneisiin käyttäjiin (Kontula 1986). Sosiaali- ja terveydenhuollossa tavataan sekakäyttäjiä ja huumeiden ongelmakäyttäjiä. Nämä käyttäjät ovat yleensä valikoituneet muista sosiaalisten ja psyykkisten ongelmiensa vuoksi sekä rankemmilta käyttötavoiltaan. Myös huumeiden käyttäjien oma näkökulma huumeisiin on valikoitunut sen sosiaalisen ryhmän mukaisesti, jonka huumeiden käyttöä he ovat seuranneet. Mikään yksittäinen taho ei voi siten toimia huumetilanteen kokonaisasiantuntijana.
Huumetilannetta tutkittaessa ovat tiedot aina jollakin tavalla valikoituneita. Hyvän yleiskuvan asiasta voi saada edustavalle väestöotokselle lähetettävällä lomakekyselyllä, sillä tällöin valikoitumista tapahtuu vain vastausaktiivisuuden perusteella. Erityisen vaikeaa on saada tällä menettelyllä vastauksia päihteiden tai huumeiden vuoksi vaikeisiin ongelmiin ajautuneilta ihmisiltä. Heillä ei usein ole edes asuntoa ja osoitetta, josta heidät voisi tavoittaa. Vaikeimmasta ongelmakäytöstä kyselyllä ei siksi saada paljoakaan tietoja. Sen sijaan kokeilevasta, satunnaisesta tai hallitusta huumeiden käytöstä, johon käyttöön ei liity ongelmia, tämä on lähes ainut tapa saada kunnollista tietoa.
Tässä tutkimuksessa huumeiden käyttöä tarkastellaan paitsi ongelmakäytön myös huumeiden kokeilun, satunnaiskäytön ja hallitun käytön (jatkuva käyttö) näkökulmista. Ongelmakäyttäjät ovat siten vain tutkimuksen erityistapaus. Huumeiden kokeilua, satunnaiskäyttöä sekä myös jatkuvampaa käyttöä tutkitaan keväällä 1992 tehdyn laajan ja edustavan valtakunnallisen postikyselyn perusteella. Kyselyyn vastasivat 18-74 -vuotiaat suomalaiset. Nuorison osalta on tähän raporttiin koottu tuoreet tiedot 13-17 -vuotiaiden nuorten huumekokeiluista useammalla paikkakunnalla. Kyseessä on seuranta, jossa tiedot on kerätty vuosina 1986, 1988 ja 1992. Ongelmakäyttäjiä tässä tutkitaan mm. sosiaali-, päihde- ja terveydenhuollosta sekä poliisilta kerättyjen tietojen perusteella. Eri tilastojen ja selvitysten avulla kootaan tiedot niistä indikaattoreista, joita Euroopassa käytetään huumetilanteen ja sen muutosten seuraamiseen.
Näitä tietolähteitä yhdistelemällä voidaan arvioida huumetilanteen kehitystä ja tutkia huumeiden käyttöön liittyvien ongelmien laajuutta.
Tietoja suomalaisten huumeiden käytöstä ja huumeiden ongelmakäytön laajuudesta verrataan tässä tutkimuksessa Euroopasta ja osaksi myös Yhdysvalloista koottuihin tutkimustietoihin. Euroopan eri maista ja kaupungeista on koottu tähän tuoreimmat kyselytutkimukset sekä tiedot ongelmakäytön laajuutta kuvaavista indikaattoreista.
Tätä kirjoitettaessa hallitus on juuri antanut eduskunnalle esityksen uudeksi huumausainelaiksi sekä esityksen rikoslain täydentämisestä huumausainerikoksia koskevilla säännöksillä. Keskustelu erilaisten huumeisiin liittyvien asioiden rangaistavuudesta on siksi ajankohtaisimmillaan. Tässä tarkoituksessa on keväällä 1992 tehdyssä väestökyselyssä kysytty suomalaisten mielipiteitä huumeista, huumeiden käyttäjistä sekä siitä mistä huumeisiin liittyvistä asioista heidän mielestään tulisi rangaista. Näitä huumeisiin liittyviä kansalaismielipiteitä ei ole Suomessa aikaisemmin mitattu.
Elämäntapa, päihteet ja huumeet-tutkimus on tehty postikyselynä yhteistyössä tilastokeskuksen kanssa. Tutkimuksen otos oli yksinkertaisella satunnaisotannalla väestön keskusrekisteristä suoritettu henkilöotos. Otokseen valittiin yhteensä 5000 henkilöä. Tutkimuksen perusjoukkona oli 18-74 -vuotias väestö, josta oli poistettu laitoksissa asuvat ja ilman vakinaista asuntoa olevat henkilöt.
Tutkimukseen satunnaisesti valitulle 5000 henkilölle postitettiin numeroitu tutkimuslomake 6.3.1992, josta viikon kuluttua kaikille lähetettiin vielä muistutuskortti vastaamisesta. Lomakkeen palautuspäiväksi oli merkitty 16.3.1992. 26.3 lähetettiin uusi kyselomake kaikille heille, jotka eivät olleet palauttaneet siihen mennessä vastaustaan. Näitä henkilöitä oli yhteensä 2319 (46 % tutkimuksen otoksesta). Ennen tätä muistutusta tutkimukseen oli siten vastannut hieman yli puolet otokseen kuuluneista henkilöistä.
Tutkimuksen lomakkeet kerättiin nimettöminä. Lomakkeisiin oli kuitenkin merkitty kohdenumero, jotta sen perusteella voitaisiin vastaamattomille lähettää muistutus vastaamisesta. Osa kyselyyn vastanneista oli poistanut tämän kohdenumero lomakkeesta.
Lomakkeiden tallennus alkoi heti, kun niitä alkoi saapua. Kaikki saapuneet lomakkeet esitarkastettiin ennen tallennusta. Puutteelliset ja hylättäväksi esitettävät lomakkeet eriteltiin, jonka jälkeen ne käytiin läpi uudestaan. Vajaina täytetyt lomakkeet hyväksyttiin, mikäli oli saatu vastaus kyselyn kannalta keskeisiin kysymyksiin. Hankalimmat kyselylomakkeet käytiin läpi kolmannen kerran, jonka jälkeen ne joko hyväksyttiin tai hylättiin.
Kyselylomakkeet oli tallennettu 7.5.1992, jonka jälkeen niitä ei enää otettu vastaan. Tallennettuja lomakkeita saatiin yhteensä 3464. Tallennuksen jälkeen aineistosta poistettiintallennusvirheitä ja tarkastettiin epäloogiset vastaukset kyselylomakkeilta. Kahteen kertaan vastanneet (7 kpl) poistettiin aineistosta. Jos taustamuuttujiin ei oltu vastattu, täydennettiin ikä ja sukupuoli otostiedoista. Niissä lomakkeissa, joissa kohdenumero oli repäisty irti, ei voitu käyttää otostiedoston tietoja. Näitä lomakkeita oli yhteensä 70. Näissä tapauksissa käytettiin lomakkeen vastaustietoa, mikäli kohta oli täytetty.
Tutkimuksen vastausprosentiksi tuli 70.7 %. Tämä on huumeita käsittelevässä postikyselyssä kansainvälisesti poikkeuksellisen korkea luku. Tutkimuksen kato oli 29,3 %. Kadon muodostumista on eritelty oheisessa taulukossa.
Alkuperäinen otos 5000 Ylipeitto: - kuollut, pysyvästi ulkomailla, laitoksessa, muuttanut 108 ------------------------------------------------------- Netto-otos 4892 100,0 % Lomake ei palautunut 1412 28,7 % Kieltäytyi 13 0,3 % Vastasi kahteen kertaan 7 0,1 % Hylättiin 3 0,1 % ------------------------------------------------------- Hyväksyttyjä lomakkeita 3457 70,7 %
Naiset vastasivat tutkimukseen noin kymmenen prosenttiyksikköä paremmin kuin miehet (75,3 % ja 66,2 %). Eri ikäryhmistä aktiivisimmin vastasivat 50-74 -vuotiaat, joista vastanneiden osuus oli lähes 75 %. Huonoin vastanneiden osuus oli 40-44 -vuotiailla, noin 65 %. Nuorimmissa ikäryhmissä vastanneita oli lähes 70 %.
(kuvio 1, kuvio 2, kuvio 3)
Maan eri osissa vastausaktiivisuus ei vaihdellut systemaattisesti:aktiivisimpia oltiin Pohjois-Karjalan, Mikkelin, Hämeen ja Kymen lääneissä, joissa vastanneiden osuus oli noin 75 %. Passiivisimpia vastaajat olivat Uudenmaan läänissä (66 %). Vastausaktiivisuus oli siten hiukan keskimääräistä pienempi niissä ikäryhmissä ja niillä alueilla, joissa huumeiden kokeilu ja käyttö on ollut keskimääräistä yleisempää.
Vaikka tässä tutkimuksessa vastusprosentti on hyvä ja aineisto valtakunnallisesti edustava ja laaja, jää kadon vuoksi tietty epävarmuus siitä ovatko huumeita ainakin joskus käyttäneet ihmiset vastanneet kyselyyn yhtä usein kuin muut. Koska huumeiden käyttö on lain mukaan rikos, voisi tämän ajatella aiheuttavan ihmisille paineita salata huumeiden käyttöänsä. Lisäksi varsinaisia huumeiden ongelmakäyttäjiä on laajalla väestökyselyllä vaikea tavoittaa siksi, että he saattavat olla asunnottomia ja muutoinkin huonosti motivoituneita vastaamaan yleensä minkäänlaiseen tutkimuslomakkeeseen.
Elämänaikaisia kokemuksia kysyttäessä tulosten luotettavuuden ongelmaksi tulee aina unohtaminen. Pahimman ongelman unohtaminen tuottaa vähämerkityksellisissä asioissa, joita ihmiset eivät välitä painaa mieleensä. Tämä on todettu mm. alkoholitutkimuksessa, jossa kulutustilastojen perusteella vain kolmasosa todellisesta kulutuksesta on saatu mitatuksi (Simpura 1985). Tätä eroa voi selittää osaksi peittelynhalu, mutta todennäköisin syy on yksittäisten ja joskus jokapäiväisten juomistapahtumien vähämerkityksellisyys ihmisille. Niitä ei siksi paineta mieleen.
Merkityksellisemmät asiat sen sijaan muistetaan hyvin. Tästä on ollut esimerkkinä kuukautisten alkamisikä tytöillä, joka on seurantatutkimuksessa todettu muistettavan hyvin (Rahkonen ym. 1985). Laittomuutensa ja tietyn mystisyyden vuoksi huumeiden kokeilun ja käytön voisi myös olettaa jäävän tavallista paremmin ihmisten mieleen. Unohtamisen osuuden voisi olettaa jäävän selvästi alhaisemmaksi kuin alkoholin käytössä. Unohtamista suurempi ongelma on mahdollinen peittelynhalu.
Yhdysvalloissa on selvitetty huumeiden käytön eroja postikyselyyn(household survey) vastanneiden ja vastaamatta jättäneiden (kadon) välillä (Harrison ja Hauge 1991). Vertailua on tehty myös haastattelemalla ja kyselylomakkeella kerättyjen tietojen välillä.
Postikyselyssä katoon jääneitä ihmisiä Yhdysvalloissa tarkemmin tutkittaessa havaittiin, että vasta tässä vaiheessa tavoitettujen ihmisten vastaukset huumeiden käyttöön eivät suuremmin poikenneet tutkimukseen aikaisemmin vastanneista. Koko elämänaikaisia huumekokeiluja katoon kuuluneilla oli hieman muita enemmän (marihuana 36/33 %, kokaiini 18/13 %), mutta viimeisen vuoden tai viimeisten 4 viikon ajalta erityistä eroa ei ollut todettavissa. Erot myöskään koko aikaisempaa elämää koskevissa vastauksissa eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä. Alkoholin käytöltään ja tupakoinniltaan katoon alunperin kuuluneet olivat jopa hieman muita pidättyvämpiä.
Tämä metodivertailu kertoo siten lähinnä siitä, että huumeita joskus käyttäneitä ihmisiä on ollut hieman vaikeampi tavoittaa. Suurta valikoitumista vastaamisen ja vastaamattomuuden suhteen ei kuitenkaan näytä tapahtuvan.
KISS-tutkimusta on tehty useiden vuosien aikana Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella. Tutkimuksen pääaineistot on kerätty koulukyselyinä Helsingissä, Uudellamaalla, Valkeakoskella ja Pohjanmaalla huhtikuussa 1986, huhtikuussa 1988 ja huhtikuussa 1992. Kullakin kerralla kyselyt on tehty samoissa kouluissa ja samoilla luokka-asteilla. Tutkimusta on tehty yläasteella useilla paikkakunnilla seitsemässätoista koulussa ja keskiasteella kahdeksassa koulussa (vain Helsingissä). Tutkimukseen ovat vastanneet yläasteen kouluissa kaikki 7. ja 9.luokan oppilaat (13- ja 15-vuotiaat). Keskiasteella vastaajina ovat olleet lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten toisen luokan oppilaat (17-18-vuotiaat). Tutkimusaineiston keräämisestä on julkaistu tarkemmat tiedot aikaisemmin (Kontula ja Meriläinen 1988).
Kyselylomake on täytetty kunakin vuotena luokissa yhden oppitunnin aikana tutkijoiden toimiessa valvojina. Lomakkeet on kerätty nimettöminä ja opettajat eivät ole olleet läsnä kyselyä tehtäessä. Tutkimukseen on vastannut hyväksyttävästi vuonna 1986 2996, vuonna 1988 2890 ja vuonna 1992 3318 oppilasta. Vastanneiden lukumäärä kasvoi vuonna 1992 pääasiassa siksi, että Valkeakoskelta otettiin tällöin ensi kertaa mukaan 7.luokan oppilaat. Tutkimukseen näytteeseen valituilta oppilailta on saatu hyväksyttävä vastaus 1986 88 prosentilta, 1988 84 prosentilta ja 1992 86 prosentilta. Pääosa kadosta on johtunut koulupoissaoloista, loppuosa vastusten hylkäämisestä (ks. Kontula ja Meriläinen 1988).
Nuorilta on kysytty vuosina 1986, 1988 ja 1992 samoilla kysymyksillä sekä heidän omistaan että kaveripiirin huumekokeiluista. Vuonna 1986 ei 13-vuotiailta kysytty mitään huumeista. Kavereiden kokeiluja on kysytty sanamuodolla "Tiedätkö ystävä- tai tuttavapiirissäsi jonkun, joka on käyttänyt huumeita (kuten hasista, pillereitä tai impattavia aineita) huumaus- tai päihdyttämistar koituksessa?" Tätä kysymystä on seurannut toinen kysymys, jossa on ollut kymmenen kohdan luettelo erilaisista huumeista, joista vastaajat ovat ympäröineet kaikki ne vaihtoehdot, joita he ovat tienneet kaveripiirissään kokeillun. Omia huumekokeiluja on kysytty sanamuodolla: "Oletko itse kokeillut jotain edellisessä kysymyksessä mainituista aineista huumaus- tai päihdyttämistarkoituksessa?" Jos vastaus on ollut myönteinen, nuoret ovat merkinneet kysymykseen ne aineet, joita he ovat kokeilleet. Jatkokysymyksenä on vielä kysytty kuinka monta kertaa he ovat käyttäneet näitä aineita kaiken kaikkiaan.
Huumeiden käyttäjien hoidosta sosiaali- ja päihdehuollossa ei ole systemaattista tilastointia viime vuosilta. Tästä syystä sosiaali- ja terveyshallitus on teettänyt pyynnöstämme elo-syyskuussa 1992 kyselyn huumeiden käyttäjiin erikoistuneille toimipaikoille sekä päihdehuollon toimipaikoille. Sen tarkoituksena on ollut selvittää missä määrin niissä on käynyt huumeita käyttäviä asiakkaita vuosien 1990-1992 aikana. Kysely lähetettiin yhteensä 370 toimipaikalle. Näitä olivat huumeisiin erikoistuneiden hoitopaikkojen lisäksi kuntoutuslaitokset, A-klinikat, nuorisoasemat, palveluasumisyksiköt, ensisuojat, katkaisuhoitoasemat ja päiväkeskukset. Vastauksia pyydettiin 15.9.1992 mennessä. Tämän raportin valmistumiseen mennessä vastaukset oli saatu 140 toimipaikasta. Nämä on jaoteltu neljään ryhmään sen perusteella missä määrin niiden asiakkailla on ollut lääkkeiden tai huumeiden sekakäyttöä.
Toimipaikoille tehdyn kyselyn lisäksi huumeiden käyttäjien osuutta sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa on arvioitu sosiaalihallituksen (1987) ja sosiaali- ja terveyshallituksen (1991) tekemien päihdetapauslaskentojen perusteella.
Huumeriippuvuudesta aiheutuvaa hoidontarvetta yleis- ja mielisairaaloissa on selvitetty sosiaali- ja terveyshallituksen ylläpitämän sairaaloiden poistoilmoitusrekisterin avulla. Tarkasteluun on otettu sekä hoidon päädiagnoosi että sivudiagnoosit.
Huumeiden käyttöön liittyvien kuolemantapausten arvioinnissa on käytetty hyväksi Tilastokeskuksen kokoamia kuolemansyytilastoja ja Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuksia.
Huumausainerikoksia on tarkasteltu Keskusrikospoliisin ja Helsingin huumepoliisin tilastojen sekä Tilastokeskuksen poliisi-, syyttäjä- ja tuomioistuintilastojen perusteella.
Eurooppaa koskevat indikaattoritiedot huumeiden ongelmakäytöstä on pääosin koottu Euroopan neuvoston Pompidou-ryhmän huumeasiantuntijoiden omista maistaan ja kaupungeistaan keräämien vuotuisten tietojen perusteella. Näistä tiedoista on aiemmin koostettu raportti (Multi-city study...1987).
Huumeiden käytöstä puhuttaessa mielikuvat siirtyvät yleensä nuorisoon ja huumeista puhutaan nuoriso-ongelmana. Nuorten huumeiden käyttö nousi Suomessa julkisen keskustelun kohteeksi 1960-luvun lopulla, jolloin hasis alkoi levitä maahan osana ajan nuorisokulttuuria. Julkisen keskustelun vilkastumisen myötä aktivoitui myös alan tutkimustoiminta. Huumeiden kokeilua ja käyttöä mittaavia kyselyitä tehtiin monilla paikkakunnilla.
Tutkimusintoa riitti lähelle 1970-luvun puoltaväliä, jonka jälkeen sekä aihetta käsittelevä julkinen keskustelu että tutkimustoiminta hiljeni. Nuorten huumekokeilujen väheneminen oli keskeinen syy julkisen mielenkiinnon laimenemiseen. Alle 18- vuotiaiden nuorten osuus väheni esimerkiksi huumerikoksista vuoden 1970 reilusta puolesta vuoden 1975 vajaaseen kymmenesosaan (Kontula 1986). Huumekokeilujen vähenemisen lisäksi supistui 1970-luvun puolivälissä myös nuorten tupakointi ja alkoholin käyttö. Muutoksen taustalla oli yhtenä tärkeänä tekijänä nuorten työttömyyden raju kasvu ja yleisten tulevaisuuden näkymien muuttuminen aikaisempaa epävarmemmiksi. Nautintoaineiden käytön sijasta osa nuorista panosti toimeentulokysymyksiin. (Kontula 1985.)
1980-luvulla nuorten huumeiden käyttöä koskeva tutkimustoiminta on taas aktivoitunut. Alle 20-vuotiaiden nuorten huumekokeilujen yleisyyttä on tutkittu tässä tarkemmin esiteltävän KISS-tutkimuksen lisäksi ainakin Vaasassa, Tampereella, Porvoossa, Länsi-Uudellamaalla ja Kuopiossa (Huttunen ym. 1988, Huttunen ym. 1991, Selvitys tamperelaisnuorten...1985, Jaakkola ja Österlund 1987, Tupakan, alkoholin ja huumausaineiden...1987, Orden 1990). Lisäksi on tehty kyselyt kouluissa ilmi tulleista huumetapauksista. Kaikkien peruskoulujen, lukioiden ja ammattikoulujen rehtoreille on suunnattu valtakunnallinen kysely, terveyskasvatuksesta vastaaville opettajille on tehty valtakunnallinen kysely ja kouluterveydenhoitajille on Helsingissä lähetetty kysely sekä tehty puhelinhaastatteluja (Hakkarainen 1987a, Heikkinen ja Kontula 1992, Pylkkänen ym. 1986, Tirkkonen ja Kontula 1991).
Useimmissa aikaisemmissa huumetutkimuksissa on kysytty nuorten tietoja ystävä- tai tuttavapiirin huumekokeiluista. Tätä tietoa on usein täydennetty kysymyksellä huumeiden tarjonnasta.
Pitkäaikaisimmat seurantatiedot on tästä käytettävistä varusmiehistä, joita on tutkittu 7 kertaa vuosina 1968-1987 (taulukko 1). 1960-1970-luvuilla noin puolet Etelä- Suomen varusmiehistä tunsi huumekokeilijan, 1980-luvulla näiden nuorten osuus putosi kolmasosaan. Muualla Suomessa ajalliset muutokset ovat olleet vähäisempiä. Noin neljäsosa nuorista on tuntenut huumekokeilijan. Varusmiesikäisiä nuorempien parissa tietämyksen väheneminen tuttavapiirin huumekokeiluista on ollut vielä selvempää. Vuonna 1970 Helsingissä kaksi kertaa useampi nuori tunsi huumekokeilijan kuin 1980-luvun jälkipuoliskolla.
Taulukko 1. Tutkimuksia, joissa on selvitetty onko nuori tiennyt ystävä- tai tuttavapiirissään ketään huumausaineen (lähinnä kannabis, imppaus ja pillerit) kokeilijaa tai onko hänelle itselleen tarjottu huumeita.
Tuttava-
piirissä
huume-
Tutki- kokeilija Tarjottu
mus- Ikä- Etelä- Muu huu-
vuosi Tutkimus (N) ryhmä Suomi Suomi meita
----------------------------------------------------------------
1968 Hernesniemi (1969) (2834) 20-21 v 52 % 20 % 23 %
-varusmiehet
1969 Hernesniemi (1970) (1456) 20-21 v 53 % 27 % -
-varusmiehet
1970 Aalto ym. (1973) (730) 14-20 v 42 % 34 %
-Kotka
1970 Hemminki ym. (1971) (2447) 14-17 v 77 % 49 %
-Helsinki
1971 Hernesniemi (1972) (1063) 20-21 v 52 % 32 % 39 %
-varusmiehet
1972 Aalto ym. (1973) (642) 14-20 v 54 % 41 %
-Kotka
1973 Oivukkamäki (1974) (996) 20-21 v 45 % 23 % 41 %
-varusmiehet
1980 Heinonen (1980) (429) 20-21 v 32 % 20 % 28 %
-varusmiehet
1985 Selvitys...(1985) (1511) 13-18 v 14 %
-Tampere
1985 Heinonen (1986) (1964) 20-21 v 37 % 27 % 28 %
-varusmiehet
1986 Kontula (1989) (1298) 15-16 v 33 % -
-Helsinki-Pohjanmaa
1986 Suojanen (1987) (1108) 15-17 v 18 %
-Länsi-Uusimaa
1987 Aranko (1987) (927) 20-21 v 32 % 34 %
-varusmiehet
1988 Kontula (1989) (1191) 15-16 v 32 % -
-Helsinki-Pohjanmaa
----------------------------------------------------------------
(Suuri enemmistö varusmiehistä on 20-21 -vuotiaita, mutta
joukossa on myös 18-29 -vuotiaita)
Alle 20-vuotiaiden nuorten tietoja tuttavapiirinsä huumekokeiluista on tutkittu 1980-luvulla systemaattisimmin valtakunnallisessa Nuorten terveystapatutkimuksessa. Tutkimuksessa (Ahlström ym. 1991) on postikyselyllä seurattu sitä kuinka suuri osa 14-18 -vuotiaista nuorista (N=2200) on tiennyt huumeiden käyttöä kokeilleita henkilöitä tuttavapiirissään. Nuorten omista huumekokeiluista ei tässä tutkimuksessa ole ollut kysymyksiä.
Tuttavapiirissään huumekokeilijan tunteneiden nuorten osuus on ollut selvästi korkeimmillaan 1970-luvun alkupuolella, jolloin noin puolet on tiennyt tuttaviensa kokeiluista. Vastaava luku putosi terveystapatutkimuksen perusteella (Ahlström ym. 1991) vuonna 1981 15 prosenttiin ja nousi 1991 noin 30 prosenttiin. Nuorten tietämät kokeiluaineet jakautuivat keväällä 1991 melko tasan pillereiden sekakäyttöön alkoholin kanssa, imppaukseen ja kannabiksen käyttöön. Kovien huumeiden käyttöä tiesivät tuttavapiirissään sangen harvat nuoret. Jotakin huumetta oli tarjottu vuonna 1991 10 prosentille 14-18 -vuotiaista nuorista.
Pääkaupunkiseudulla tiedot pillereiden sekakäytöstä alkoholin kanssa (21 %) ja imppauksesta (11 %) tuttavapiirissä olivat suunnilleen yhtä yleisiä kuin muualla maassa. Kannabiksen käyttäjiä pääkaupunkiseudulla tunnettiin (36 %) sen sijaan selvästi useammin kuin muualla maassa. Myös kovien huumeiden käyttäjiä pääkaupunkiseudulla tunnettiin muuta maata yleisemmin. 14-18 -vuotiaiden tyttöjen parissa huumeiden käyttäjän tuttavapiirissään tietävien osuus on ollut Helsingissä noin kaksinkertainen muuhun maahan verrattuna. 14-16 -vuotiailla pojilla ero on ollut noin 1,4 kertainen.
Huumeet tulevat tyttöjen tietoisuuteen tuttavapiirin kautta hieman samanikäisiä poikia aikaisemmin. 14-vuotiaista tytöistä vuonna 1991 15 % tiesi tuttavapiirissään imppauskokeilua, 22 % pillerikokeilua ja 12 % kannabiskokeilua. Pojilla vastaavat luvut olivat 11 %, 7 % ja 5 %(2). Tyttöjen korkeampia lukemiapoikiin verrattuna selittää toisaalta heidän suurempi aktiivisuutensa pillerikokeiluihin ja toisaalta seurustelu heitä itseään vanhempien poikien kanssa. Näiltä vanhemmilta tovereilta välittyy tietoa myös huumeista.
Tuttavapiirin huumekokeilujen tai huumeiden tarjonnan perusteella on vaikea tehdä täsmällisiä arvioita nuorten omista huumekokei luista tai niiden muutoksista. Sekä varusmiestutkimusten että KISS-tutkimuksen perusteella huumeita kokeilleiden nuorten osuus on ollut hieman yli neljäsosa niiden nuorten osuudesta, jotka tuntevat tuttavapiirissään huumekokeilijan (Aranko 1987, Kontula 1989). Tämä osuus on vaihdellut eri vuosina välillä 23-34 %. Yhteys tuttavapiirin ja omien huumekokeilujen välillä ei siten säily vakiona.
Huumeiden tarjontaa koskevat tiedot vahvistavat tuttavapiirin huumekokeiluista muodostunutta kuvaa. 1970-luvun alkupuoliskolla lähes joka toiselle nuorelle oli tarjottu huumeita. 1980-luvulla tarjonnan kohteena on ollut ikäryhmästä riippuen 14-34 % nuorista. Tarjonta on 1980-luvulla kohdistunut yhä useammin 18-20 - vuotiaisiin, kun se 1970-luvulla kohdistui usein 15-16 - vuotiaisiin.
Nuorten omaa huumeiden kokeilua ja käyttöä on tutkittu sekä varusmiesten että kouluikäisten nuorten parissa. Noin 20 -vuotiaita varusmiehiä on tutkittu seitsemän kertaa vuosina 1968-1987 (Heinonen 1986, Aranko 1987). Näissä tutkimuksissa ovat nuorten miesten huumekokeilut olleet korkeimmillaan 1970-luvun alussa ja vähentyneet sen jälkeen merkittävästi. Vuonna 1971 jotain huumetta kokeilleita oli 16,2 % ja vuonna 1987 8,5 %. Noin joka toisella kokeilu oli jäänyt yhteen kertaan. Yli kymmenen kertaa jotain huumeita käyttäneitä nuoria miehiä on ollut eri vuosina 1-2 % ja yli 50 kertaa käyttäneitä noin 0,5 % varusmiehistä. Selvä enemmistö näistä kokeilu- ja käyttökerroista on ollut hasiksen polttamista. Kovien huumeiden kokeilusta tai käytöstä ovat kertoneet vain jotkut yksittäiset varusmiehet.
(kuvio 4)
Aikaisempien tutkimusten mukaan oli koululaisista huumeita - pääasiassa hasista - kokeillut 1970-luvun alussa pääkaupunkiseu dulla 17-23 %, rannikkokaupungeissa noin 13 % ja muissa isommissa asutuskeskuksissa 3-10 %. Asutuskeskusten ulkopuolella nuorten huumekokeiluja ei juurikaan todettu. 1980-luvulla vastaavat lukemat ovat jääneet tutkimuksissa alhaisemmiksi. Eri alueilla tehdyissä tutkimuksissa 3-10 % nuorista ilmoittaa kokeilleensa jotain huumetta.
Kouluissa ilmi tulleista päihdetapauksista huumeiden osuus oli vuonna 1986 pojilla 3 % ja tytöillä 2 % (Hakkarainen 1987a). Huumetapaukset keskittyivät selvästi pääkaupunkiseudulle. Viisi kuudesosaa niistä oli kannabiksen kokeilua. Pillereiden päihdekäytön osuus oli huumeisiin verrattuna noin kaksinkertainen ja imppauksen nelikertainen. 1970-luvun alkuvuosiin verrattuna oli alkoholin osuus koulujen huumetapauksista selvästi lisääntynyt ja huumeiden osuus vähentynyt.
Helsingin kouluterveydenhoitajista kolmasosa tiesi vuonna 1985 tehdyssä kyselyssä (Pylkkänen ym. 1986) koulussaan olevan tai olleen huumeita käyttäviä oppilaita. Viikottain arvioitiin noin 50 000:sta helsinkiläiskoululaisesta huumeita käyttävän tai käyttäneen yhteensä 26 oppilaan. Heistä 14 oli imppaajaa, 4 kannabiksen käyttäjää ja 2 pillereiden käyttäjää. Kymmenen nuoren arvioitiin olevan hoidon tarpeessa. He olivat niin sanottuja moniongelmanuoria, joilla huumeet (tavallisesti imppaus) oli yksi ongelma monien muiden ongelmien joukossa.
Kouluterveydenhuollosta kerättyjen tietojen perusteella on huumeeksi luettavista aineista imppaus peruskouluikäisten parissa selvästi suurin ongelmia aiheuttava asia. Tähän ovat viitanneet myös aikaisemmat imppauksesta tehdyt tutkimukset (Elosuo 1969, Määttänen 1969, Saarinen 1974, Siren 1979, Saastamoinen 1986, Törnström 1988). Huumeiden käyttönsä vuoksi tämän ikäisenä hoidon tai muiden tukipalveluiden tarpeessa olevista nuorista selvä enemmistö on imppaajia. Vuonna 1985 tuli koulujen tietoon koko maassa 232 imppaustapausta (Hakkarainen 1987a). Ne olivat noin kymmenesosa kaikista päihdetapauksista ja noin kolme kertaa yleisempiä kuin muut koulujen tietoon tulleet huumetapaukset.
Helsingissä vuosina 1985 (Pylkkänen ym. 1986) ja 1989 (Tirkkonen ja Kontula 1991) kouluterveydenhuollossa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että noin kymmenen oppilasta on ollut vuoden aikana hoidon tarpeessa imppauksensa vuoksi. Kutakin koulua kohden imppareita on tullut tietoon korkeintaan 1- 2 oppilasta. Noin 6 % imppausta kokeilleista oppilaista oli tullut vuonna 1989 kouluterveydenhoidon tietoon (Tirkkonen ja Kontula 1991).
Valtaosa imppauksesta ei siten johda sellaisiin seuraamuksiin, jotta ympäristö kiinnittäisi siihen huomiota. Koulun tietoon imppaajat tulevat tavallisesti vasta siinä vaiheessa, kun imppausta on jatkettu jo 3-4 kuukautta. Imppauksen alhaista statusta nuorten parissa ilmentää se, että oppilaat silloin tällöin "ilmiantavat" imppaajia opettajille tai terveydenhoitajalle. Hoitoon imppauksen vuoksi on hakeuduttu tavallisesti noin kahden vuoden käytön jälkeen. Tällaisia käyttäjiä on ollut Suomessa noin 10 nuorta vuodessa.
KISS-tutkimuksen yhteydessä on aikaisemmin tutkittu 13-17 -vuotiaiden nuorten huumekokeiluja kouluissa tehdyillä kyselyillä Helsingissä, Uudellamaalla, Valkeakoskella ja Pohjanmaalla vuosina 1986 ja 1988 (Kontula 1989). 13-vuotiaista ei ole tietoja vuodelta 1986. Huhtikuussa 1992 tähän tutkimukseen on kerätty seurantatiedot. Nuorten huumekokeilut on jaettu tulosten käsittelyssä kannabiksen, imppauksen ja pillereiden kokeiluihin. Pillereillä tässä yhteydessä tarkoitetaan lääkkeiden päihdekäyttöä.
Huumekokeilujen kehitystä ja eroja eri alueilla on tutkittu vertaamalla sekä tuttavapiirissä tiedettyjen että 13-15 -vuotiaiden vastaajien omien huumekokeilujen yleisyyttä Helsingissä, Uudellamaalla (kaksi maalaiskuntaa), Valkeakoskella ja Pohjanmaalla (pieni kaupunki ja kolme maalaiskuntaa). Tutkitut 17-18 -vuotiaat olivat pelkästään Helsingistä.
Jo 13-vuotiaista osa on ollut tuttavapiirissään tekemisissä huumeiden kanssa. Huumeiden kokeilijan tai käyttäjän on tiennyt tuttavapiirissään 19 % pojista ja 26 % tytöistä. Vuonna 1988 vastaavat luvut olivat pojilla 12 % ja tytöillä 13 %.Tavallisinta on ollut tyttöjen joutuminen tekemisiin pillereiden kanssa, mutta myös imppausta on yli kymmenesosa havainnut tuttavillaan. Myös kannabis on tullut tämän ikäisten nuorten tietoon Helsingin seudulla lähiympäristöineen. Kovien huumeiden käytöstä ovat tienneet vain muutamat harvat.
Taulukko 2. Niiden 13- ja 15-vuotiaiden osuus (%) alueen ja sukupuolen mukaan, jotka vuonna 1992 kertoivat tietävänsä ystävä- tai tuttavapiirissään jonkun, joka on käyttänyt huumeita huumaus- tai päihdyttämistarkoituksessa.
Tiedetty 13 vuotta 15 vuotta
Alue kokeilija Pojat Tytöt Pojat Tytöt
------------------------------------------------------------
Helsinki kannabis 27 22 46 52
imppaus 21 13 17 34
pillerit 21 19 30 50
kovat aineet 8 5 10 9
(N) (222) (223) (213) (222)
Uusimaa kannabis 7 17 22 32
imppaus 12 15 17 17
pillerit 19 30 33 52
kovat aineet 3 5 5 11
(N) (153) (170) (165) (183)
Valkeakoski kannabis 7 7 16 28
imppaus 14 14 22 24
pillerit 8 27 22 54
kovat aineet - - 1 5
(N) (122) (133) (144) (127)
Pohjanmaa kannabis 4 1 7 13
imppaus 9 9 19 15
pillerit 11 22 33 44
kovat aineet 1 3 5 3
(N) (148) (147) (161) (156)
Yläasteen aikana tulee yhä useampi nuori tulee tekemisiin huumekokeilijoiden kanssa. Kahden vuoden aikana 7.luokalta 9.luokalle voimakkaimmin lisääntyy tietämys pillerikokeilusta ystävä- ja tuttavapiirissä. Näitä tapahtuu yhtä hyvin kaupungeissa kuin maaseudulla. Helsingin seudulla ja myös muissa kaupungeissa tulevat myös kannabiksen kokeilut jo huomattavan monien nuorten tietoisuuteen. Tietämys kovien huumeiden kokeiluista ei sen sijaan juurikaan lisäänny.
Ystävä- tai tuttavapiirissään tiesi 15-vuotiaista vuonna 1992 jonkun, joka on käyttänyt huumeita huumaus- tai päihdyttämistarkoituksessa, 53 % tytöistä ja 37 % pojista. Heistä noin 40 % tiesi enemmän kuin kolme tällaista henkilöä.Pojilla tässä luvussa oli vain pieni nousu vuosiin 1986 ja 1988 verrattuna, mutta tytöillä kasvu oli noin 15 %. Sekä tytöillä että pojilla hasiksen käyttäjiä tietävien osuus on kaksinkertaistunut ja on noin 25 %. Lisäksi tytöillä tietämys pillereiden käytöstä tuttavapiirissä on kasvanut reilut 10 % ja on lähes 50 %. Pojilla taas tietämys imppauksesta tuttavapiirissä on hieman supistunut. Kovien huumeiden käytöstä tuttavapiiristä on tietoa noin 6 prosentilla.
Tuttavapiirissään huumeiden kokeilua tietäneistä 13-vuotiaista tytöistä 15 % ja pojista 13 % oli itse kokeillut jotain huumetta. 15-vuotiailla vastaavat osuudet ovat 24 % ja 20 %. Muutamat nuoret ovat kokeilleet huumeita, vaikka eivät olekaan tietäneet sellaista tapahtuneen ystävä- tai tuttavapiirissään.
13-vuotiaista jotain huumetta (pillerit, imppaus, kannabis) ilmoittaa vuonna 1992 siihen ikään mennessä kokeilleensa 3,6 % pojista ja 4,8 % tytöistä. Selvästi yleisintä on ollut pillereiden kokeilu tytöillä. Imppaus ja kannabis ovat olleet suunnilleen yhtä yleisiä. Kannabista on kokeiltu lähes pelkästään Helsingissä. Pillerikokeiluja on tehty sen sijaan yhtä hyvin kaupungeissa kuin maaseudulla. Kovien aineiden kokeilua tämän ikäisillä ei vielä esiinny.
Taulukko 3. Niiden 13-vuotiaiden osuus (%) alueen ja sukupuolen mukaan, jotka vuonna 1992 ovat kokeilleet tai käyttäneet kannabista, impattavia aineita tai pillereitä päihdyttämistarkoituksessa.
Kokeiltu
Alue huume Pojat Tytöt
-------------------------------------------
Helsinki kannabis 3,6 1,8
imppaus 0,9 0,5
pillerit 0,9 2,7
(N) (222) (223)
Uusimaa kannabis 0,7 0,6
imppaus 0,7 1,2
pillerit 0,7 5,3
(N) (153) (170)
Valkeakoski kannabis 0,8 -
imppaus - 0,8
pillerit - 3,0
(N) (122) (133)
Pohjanmaa kannabis - -
imppaus 2,8 1,4
pillerit 2,8 4,1
(N) (148) (147)
Kahdessa kolmasosassa kokeilutapauksista aineiden kokeilu on jäänyt yhteen tai kahteen kertaan. Kyse on siis yleensä uteliaisuudesta tehdyistä kokeiluista eikä aineiden käytöstä. Huumeita kokeilleista tytöistä 6 % ja pojista 18 % ilmoitti kuitenkin käyttäneensä jotain ainetta yli 10 kertaa. Tällaisia aktiivisempia käyttäjiä on siis ollut noin puoli prosenttia 13-vuotiaista.
13-vuotiailla on ollut kovin vähän eri huumeiden sekakäyttöä. Sen sijaan huumekokeilut ovat aina osa päihteiden sekakäytöstä. Huumeita ovat 13-vuotiaista kokeilleet vain vähintään viikoittain tupakkaa polttavat tai tupakkalakossa olevat nuoret.
Kuuden vuoden seurantajaksolla 1986-1992, jolta ajalta systemaattiset tiedot 15-vuotiaiden huumekokeiluista neljältä seutukunnalta ovat käytettävissä, on tapahtunut kahden prosenttiyksikön nousu jotain huumetta (pillerit, imppaus, kannabis, kovat aineet) joskus kokeilleiden nuorten osuudessa. Tämä osuus oli vuonna 1986 8,4 %, vuonna 1988 9,7 % ja vuonna 1992 10,7 %. Muutokset eivät juuri saavuta tilastollista merkitsevyyttä. Sisäisiä siirtymiä eri aineiden suosiossa on sen sijaan selvästi tapahtunut.
Taulukko 4. Niiden 15-vuotiaiden osuus (%) alueen ja sukupuolen mukaan, jotka vuosina 1986, 1988 ja 1992 ovat kokeilleet tai käyttäneet kannabista, impattavia aineita tai pillereitä päihdyttämistarkoituksessa.
Kokeiltu Pojat Tytöt
Alue huume 1986 1988 1992 1986 1988 1992
------------------------------------------------------------
Helsinki kannabis 5 6 9 3 4 10
imppaus 4 1 0 2 2 2
pillerit 3 2 3 6 8 11
(N) (242) (175) (216) (250) (250) (222)
Uusimaa kannabis 2 2 5 1 2 4
imppaus 4 6 1 6 4 2
pillerit 4 2 5 6 4 11
(N) (111) (125) (165) (159) (144) (184)
Valkeakoski kannabis 3 4 3 2 3 5
imppaus 2 4 3 2 2 0
pillerit 6 6 2 12 16 11
(N) (133) (140) (145) (138) (132) (127)
Pohjanmaa kannabis 0 1 1 1 1 1
imppaus 2 4 1 0 1 2
pillerit 2 1 3 7 6 10
(N) (118) (103) (162) (147) (122) (158)
Pojilla huumekokeilut ovat vuodesta 1988 vuoteen 1992 hieman vähentyneet, tytöillä sen sijaan lisääntyneet. Aineista ovat pillerit selvä ykkönen. Niitä on tytöistä kokeillut peräti 11 %. Pojilla vastaava luku jää kolmeen prosenttiin. Näissä kokeiluissa on tytöillä lähes kolmen prosentin lisäys. Toinen lisäys löytyy kannabiksesta, jota kokeilleiden osuus on kaksinkertaistunut vuodesta 1988 vuoteen 1992. Se jää kuitenkin noin viiteen prosenttiin. Selvä pudotus tämän vastineeksi on tapahtunut imppauksessa, joka on pojilla pudonnut noin kolmasosaan aikaisemmasta. Myös tytöillä on imppaus vähentynyt. Kovien aineiden kokeilu on edelleen ollut kovin satunnaista ja vähäistä ja pikemminkin vähenemässä kuin lisääntymässä.
Pillereiden käytön kasvua näkyy tyttöjen parissa kaikilla muilla seuduilla paitsi Valkeakoskella, jossa se jo aikaisemmin oli poikkeuksellisen korkealla. Kannabiksen kokeilujen lisäys (tai varhaistuminen) taas kohdentuu Helsinkiin lähiympäristöineen. Tällä samalla seudulla imppauksen väheneminen näkyy voimakkaimpana.
Aineiden käyttökerroissa ei ole tapahtunut seurantajaksolla erityisempää muutosta. 50-60 % käyttötapauksista on jäänyt yhteen tai kahteen kertaan. Yli kymmenen kertaa jotain ainetta (useimmin pillereitä) ilmoittaa käyttäneensä noin 15 % jotain ainetta joskus kokeilleista. Heidän osuutensa ikäluokastaan on siis noin 1,5 %.
Huumeiden kokeilut ovat 15-vuotiailla selvästi eri päihdeaineiden sekakäyttöä. Kokeilut keskittyvät päivittäin tupakoiville. Päivittäin tupakoivista tytöistä jopa 30 % kertoo kokeilleensa pillereitä. Kannabista heistä on kokeillut 18 %. Tupakoivilla pojilla vastaavat luvut jäävät selvästi tätä alhaisemmiksi. Tupakoimattomilla nuorilla huumekokeilut ovat hyvin harvinaisia.
Myös alkoholin käytön yhteys nuorten huumekokeiluihin on huomattava, erityisen selvä se on pillereitä käyttävillä tytöillä. Noin 35 % tytöistä, jotka käyttävät alkoholia viikoittain, tai juovat itsensä humalaan vähintään kerran kuukaudessa, on kokeillut pillereitä. Kannabista näistä tytöistä on kokeillut noin viidesosa ja imppausta noin 5 %. Tytöt, jotka käyttävät alkoholia korkeintaan muutaman kerran vuodessa, tai eivät juo itseään humalaan, ovat hyvin harvoin kokeilleet mitään huumetta.
Pojilla yhteys alkoholin käyttöön on samankaltainen, mutta kokeilujen taso on alhaisempi. Alkoholia viikottain käyttävistä tai ainakin kerran kuukaudessa humalaan itsensä juovista pojista 14 % on kokeillut kannabista, joka kymmenes on kokeillut pillereitä ja 3 % on impannut. Myös pojista vain jotkut harvat korkeintaan muutaman kerran vuodessa alkoholia käyttävistä ovat kokeilleet mitään huumetta.
Eri aineiden sekakäyttö on ollut yleisintä tytöillä, joista imppausta kokeilleista lähes kaikki ovat kokeilleet myös pillereitä. Myös kannabista kokeilleista tytöistä suurin osa on kokeillut pillereitä. Sen sijaan imppaukseen pillereitä ja kannabista kokeilleet tytöt tutustuvat melko harvoin.
Pojista pillereitä kokeilleista puolet on kokeillut myös kannabista. Kannabista kokeilleista pojista kolmasosa on kokeillut myös pillereitä. Imppausta kannabista tai pillereitä kokeilleet pojat kokeilevat harvoin. Imppareista kolmasosa sen sijaan kokeilee myös kannabista tai pillereitä.
Keskiasteella huumeiden kokeilua ja käyttöä on seurattu vuosina 1986-1992 vain Helsingissä, eli paikkakunnalla, jossa kannabiksen käyttö nuorten parissa on ollut Suomessa kaikkein yleisintä. Vuonna 1992 tuttava- tai ystäväpiirissään huumeiden kokeilua tiesi Helsingissä 63 % tytöistä ja 66 % pojista. Nuoret tiesivät tuttavapiirissään aikaisempaa useammin kannabiksen tai pillereiden käyttöä, imppausta tietävien osuus oli sen sijaan pienentynyt.
Jotain huumetta (kannabis, pillerit, imppaus, kovat aineet) oli kokeillut 20,3 % tytöistä ja 26,2 % pojista. Vuosina 1988 ja 1986 nämä luvut olivat vähän päälle 14 %, joten varsinkin pojilla nousu on ollut huomattava. Nousu johtuu pääosin kannabiksen käytön varhaistumisesta pääkaupunkiseudulla. Huumeiden kokeiluista noin puolet on jäänyt yhteen tai kahteen kertaan ja vajaa kolmasosa on johtanut yli viiden kerran käyttöön.
Taulukko 5. Huumeiden kokeilijoiden osuus (%) 17-18 -vuotiailla
helsinkiläisnuorilla 1986-1992.
Kokeiltu Pojat Tytöt huume 1986 1988 1992 1986 1988 1992 --------------------------------------------------- Kannabis 11,6 11,7 22,7 8,5 11,5 16,3 Pillerit 1,4 1,6 3,8 2,3 4,2 8,5 Imppaus 0,9 1,6 1,6 1,2 1,0 0,8 Kovat aineet 1,1 0,4 1,2 0,4 1,6 0,7 --------------------------------------------------- (N) (352) (257) (313) (260) (191) (246)
Huumeiden kokeilujen varhaistuminen näkyy pojilla selvänä kannabiksen käytössä ja tytöillä suunnilleen yhtä suurena kannabiksessa ja pillereissä, mutta suuruudeltaan pienempänä muutoksena kuin pojilla. Kannabiksen käyttö on pojilla yleisempää kuin tytöillä kun taas pillereiden käyttö on tytöillä selvästi yleisempää. Noin kolme neljäsosaa kannabiksesta on ollut hasista ja neljäsosa marihuanaa. Imppauksessa ja kovien aineiden kokeiluissa ei ole tapahtunut mitään muutosta. Merkillepantavaa on myös se, että kovien aineiden kokeilu ei ole yleistynyt keskiasteella peruskoululaisiin verrattuna.
Huumekokeilujen varhaistuminen on osaksi liittynyt päihteiden käytön yleisempään varhaistumiseen Helsingissä. Sekä päivittäin tupakoivien, että humalaan itsensä juovien 17-18 -vuotiaiden helsinkiläisnuorien osuus on viime vuosina kasvanut noin 5 %. Näillä päihteiden keskinäisillä suhteilla on suuri merkitys siksi, että päivittäin tupakoivista 48 % on kokeillut joskus kannabista. Tupakoimattomista kannabista ovat kokeilleet vain harvat.
Lukiolaistytöistä kannabista oli kokeillut 7,7 % ja ammattioppilaitoksissa opiskelevista 35,3 %. Pojilla ero vastaavissa osuuksissa oli pienempi luvuin 18,4 % ja 27,0 %. Myös pillereiden kokeilussa oli tytöillä koulutusvalinnan mukaisesti selvä ero: lukiolaisista pillereitä oli kokeillut 4,2 % ja ammatillisissa kouluissa olevista 18,1 %. Ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevilla huumekokeilut ovat olleet siten noin 2-3 kertaa yleisempiä kuin lukioissa. Yhtenä tärkeänä syynä näihin eroihin on tupakoitsijoiden valikoituminen ammatilliseen koulutukseen. Lukioissa päivittäin tupakoi vain 19 % pojista ja 12 % tytöistä. Ammatillisissa kouluissa vastaavat osuudet ovat 42 % ja 54 %. Päivittäin tupakoivilla kannabiksen kokeilu on suunnilleen yhtä yleistä riippumatta siitä opiskelevatko he lukioissa vai ammatillisissa kouluissa.
Vaikka tässä tutkimuksessa huumeita kokeilleiden 17-18 -vuotiaiden helsinkiläisnuorten huumekokeilut ovatkin selvästi varhaistuneet, eivät ne ole ennätyksellisen korkealla. Vuonna 1970 Helsingin koululaisista tehdyssä tutkimuksessa (Hemminki ym. 1971) jotain huumetta (kannabiksen osuus yli 80 %) kokeilleiden osuus oli 14-15 -vuotiailla koululaisilla yhtä suuri kuin tässä tutkimuksessa 17-18 -vuotiailla. Näistä vuonna 1970 tutkituista nuorista (N=2475) joka toiselle oli tarjottu huumeita.
Imppaus ja pillerikokeilut vähenevät peruskoulun jälkeen. Imppauksen onkin todettu olevan yleisintä 14-15 -vuotiailla (Kontula 1989, Tirkkonen ja Kontula 1991). Osa näistä kokeiluista on niin satunnaista, että ne unohtuvat vuosien mittaan. Tähän viittaa se, että 17-18 -vuotiaiden joskus elämänsä aikana ilmoittamat imppaus ja pillerikokeilut ovat olleet harvinaisempia kuin 15-vuotiailla, erityisesti satunnaisia kokeiluja ilmoittaneiden osuus on pudonnut.
Huumeiden vaarojen tunteminen ei ole aina ehkäissyt kokeiluihin ryhtymistä, sillä ne koululaiset, jotka ovat osanneet nimetä tutkimuksessa mielestään vaarallisimman huumeen, ovat muita useammin itsekin jotain huumetta kokeilleet. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että asialliset perustiedot huumeista lisäisivät huumeiden käyttöä.
Kysyttäessä vuonna 1988 nuorilta mikä on heidän mielestään vaarallisin huume, 50 % 13-vuotiaista, 35 % 15-vuotiaista ja 25 % 17-vuotiaista ei ole osannut nimetä tällaista ainetta. Tietämys huumeiden vaaroista on siten lisääntynyt iän myötä. Lähes puolet kysymykseen vastanneista on nimennyt vaarallisimmaksi huumeeksi LSD:n, noin kolmasosa heroiinin ja reilu kymmenesosa kokaiinin.
Euroopassa huumeiden käyttöä nuorten parissa on viime vuosina tutkittu ainakin Tanskassa, Irlannissa, Saksassa, Portugalissa, Englannissa, Norjassa ja Ruotsissa. Useimmissa näistä tutkimuksista on todettu, että kannabiksen käyttö on pysynyt joko ennallaan tai se vähentynyt 1980-luvun aikana. Käyttö on ollut yleisesti alemmalla tasolla kuin 1970-luvun alussa. Heroiinin ja kokaiinin käyttö on ollut yleensä alle yhden prosentin. Pohjoismaissa amfetamiinin käyttäjiä on saattanut olla muutama prosentti. Imppaus on ollut suhteellisen yleistä joissakin Englannissa tehdyissä kyselyissä.
Kannabiksen käyttöä ovat kokeilleet edellä mainittujen kyselyjen perusteella seuraavat osuudet eri maiden tai kaupunkien nuorista:
Amsterdam 1990 23 % (16-19 v) 39 % (20-24 v)
Katalonia 1984-
1990 20-25 % (15-29 v)
Tanska 1990 16 % (15 v)
Kööpen-
hamina 1990 25 % (15 v) 52 % (18 v)
Dublin 1985 22 % (12-18 v)
Hampuri 1990 16 % (12-29 v)
Lissabon 1987 8 % (12-18 v) 15 % (15-16 v) 27 % (17-18 v)
Lontoo 1987 20 %
Norja 1989 18 % (15-20 v)
Oslo 1991 16 % (15-20 v)
Tukholma 1990 8 % (15 v)
Sveitsi 1987 20 % (15-24 v)
Tanskan 15-vuotiaista kannabista oli vuoden 1990 koulukyselyn perusteella kokeillut 16 %, Kööpenhaminassa 25 % (Schmidt 1991a). Imppausta on kokeillut 5 % ja pillereitä 12 % pojista ja 15 % tytöistä. Jotain kovaa huumetta oli käyttänyt prosentti. Noin 10% nuorista poltti päivittäin tupakkaa, joi alkoholia lauantaisin sekä käytti melko usein hasista. 18-vuotiaista kööpenhaminalaisista jotain huumetta (useimmin kannabista) oli kokeillut 52 %. Tämä osuus on siis yli kaksinkertainen Helsinkiin verrattuna.
Norjassa viimeksi vuonna 1989 15-20 -vuotiaista oslolaisnuorista tehdyn tutkimuksen mukaan kannabista oli käyttänyt 18,1 %, impattavia aineita 8 %, amfetamiinia 2,5 % ja opiaatteja sekä kokaiinia 1,5 %(Ödegård 1992). Imppaus ja kovien huumeiden käyttö on siten ollut huomattavasti Suomea yleisempää. Kannabiksen käyttö on pysynyt Norjassa suunnilleen samalla tasolla vuodesta 1972 vuoteen 1989. 19-20-vuotiaista oslolaisista kannabista on käyttänyt 1980-luvun eri vuosina 25-30 %.
Ruotsissa ja Kreikassa pillereiden käyttö on ollut hasista yleisempää. Kreikassa pillereitä oli käyttänyt vuonna 1988 20 % 13-18 -vuotiaista tytöistä ja 13 % samanikäisistä pojista (Kokkevi ja Stefanis 1991). Laittomilla aineilla vastaavat luvut ovat 3,9 % ja 8,1 %. Tukholman 15-vuotiaista 8 % oli käyttänyt vuonna 1990 kannabista. Yhtä moni oli myös impannut (Andersson ja Hibell 1989). Jotain huumetta on tarjottu 14 prosentille tämän ikäisistä tukholmalaisnuorista. Sveitsissä puolestaan vuonna 1987 15-24 -vuotiaista miehistä 22 % ja naisista 19 % oli käyttänyt kannabista.
Espanjassa 40 % varusmiehistä ilmoittaa käyttäneensä huumeita (hasista) ennen armeijaan tuloaan. Palveluaikana otettujen verinäytteiden perusteella kannabista on käyttänyt palveluaikanaan 10 % varusmiehistä. Yliopisto-opiskelijoista puolestaan kannabista on käyttänyt 21 % ja amfetamiinia 9 %. Suurin osa amfetamiinia käyttäneistä ilmoittaa käyttäneensä sitä suoritustensa parantamiseen tenteissä. Eri puolilla Espanjaa tehdyissä tutkimuksissa viimeisen kuukauden aikana kannabista on käyttänyt 5-10 % ja noin 5 % pillereitä. (Cami ja Barrio 1991.)
Nuorten keskuudessa huumeita käyttäneiden osuuksien on todettu olevan Euroopassa vähintään kaksi kertaa alhaisempia kuin Yhdysvalloissa (Johnson ym. 1991). Yhdysvalloissa marihuanaa on käyttänyt kuukauden aikana 31 %, kokaiinia 8 % ja imppausta 7 %. Euroopassa kokaiinia joskus kokeilleita on ollut 1-5 %. Huumeiden kokeilut ajoittuvat monilla nuorilla murrosikään, sillä ne yleistyvät 4-9 kertaisiksi 14 ikävuodesta 17 ikävuoteen.
Huumeiden kokeilu on nuorilla selvästi osa laajemmasta päihdekysymyksestä ja eri aineet ovat eri tavoin sosiaalisesti valikoivia. Kaikki nuoret huumeiden kokeilijat tai käyttäjät ovat päihteiden sekakäyttäjiä. Hasiksen kokeiluille tupakointi on tavallaan välttämätön edellytys, sillä tupakointi opettaa hasiksen polttamisessa tarvittavan tekniikan. Alkoholi taas on selvästi yhteydessä lääkkeiden (pillereiden, tabujen) päihdekäytön kanssa. Pillereillä halutaan terästää alkoholin vaikutuksia ja tuoda sille vaihtelua. Pillereitä liuotetaan usein oluen sekaan.
Nuoret ryhtyvät kokeilemaan huumeita osaksi sosiaalisen tilanteensa mukaisesti. Imppaus on selvästi yleisintä työväestön lapsilla. Siihen turvautuvat useimmin kavereihinsa nähden monessakin suhteessa huono-osaiset nuoret. Hasiksen polttaminen taas on yleisintä ylemmässä keskiluokassa. Hasis on siten mielletty ainakin tietyssä määrin hyväosaisten huumeeksi. Maanviljelijöiden lapset taas poikkeavat muista sosiaaliryhmistä selvästi siinä, että he eivät yleensä kokeile ja käytä mitään huumeita. Myös muiden päihteiden käyttö on ollut maanviljelijöiden lapsilla selvästi muita sosiaaliryhmiä harvinaisempaa. Pillerikokeilut ovat olleet yleisimpiä alempaan keskiluokkaan ja työväestöön kuuluvilla tytöillä.
Kehityssuuntina kannabiskokeilut ovat painottuneet hieman entistä enemmän ylempään keskiluokkaan, imppaus taas työväestön poikiin ja pillerikokeilut työväestön tyttöihin. Eri huumeiden sosiaalinen valikoivuus on siten hieman lisääntynyt. Sosiaalinen huono-osaisuus on liittynyt pojilla selvästi imppaukseen ja tytöillä pillerikokeiluihin.
Huumeita käyttävät nuoret käyttävät tätä runsaammin muita päihteitä ja siksi he hyvin usein valikoituvat samasta sosiaalisesta ryhmästä kuin päihdeongelmiin ajautuvat nuoret. Tyypillistä helsinkiläistä hoitoon hakeutunutta päihdenuorta on kuvattu seuraavasti: hän on kansakoulun tai peruskoulun käynyt poika, iältään 21-24 -vuotias. Hän ei ole viihtynyt koulussa, eikä siellä myöskään menestynyt, vaan on hakeutunut töihin heti koulusta pästyään. Hänellä ei ole minkäänlaista ammattikoulu tusta ja työpaikat ovat olleet sen mukaisia: huonosti palkattuja ja lyhytaikaisia. (Salmi 1986.)
Viime vuosien tutkimukset nuorten alkoholin humalakäytöstä kertovat myös toisenlaisesta kehityssuunnasta. Ahlströmin ja Rimpelän tutkimusten mukaan nuorten sosiaalisella taustalla ja asemalla ei olisi enää samanlaista valikoivaa merkitystä kuin 1970- ja 1980-luvulla. Nuorten elämäntavalle olisi leimallista sosiaalisesta taustasta riippumaton yhtenäiskulttuuri. Tapahtunutta muutosta tukisi tiedot myös perheen varainkäytöstä: vaikka perheiden tulot olivat eri syistä oleellisesti pudonneet niin perheet olivat kuitenkin tavalla tai toisella turvanneet nuorille lähes samanlaiset käyttövarat sosiaalisesta taustasta ja tilanteesta riippumatta (Ahlström ja Rimpelä 1991).
Päihdenuorilla on usein ollut kokemuksia vanhempien alkoholi ongelmista tai avioerosta. Asunto-ongelmat lyövät myös leimansa päihdenuorten elämään. Suuri enemmistö nuorista hoitoon hakeutuneista päihdenuorista oli Salmen (1986) tutkimuksessa vaihtanut asuntoa vähintään kerran viimeisen vuoden aikana. Päihdenuoret pitivät asunto-ongelmaa vähintään yhtä pahana ongelmana kuin päihdeongelmaansa. Päihdeongelma työntyi myös sosiaalisten suhteiden sisälle: seurustelusuhteet katkeilivat hyvin helposti päihteiden käytön vuoksi. Päihteiden käytön syiksi hoitoon hakeutuneet nimesivät rentoutumisen, mielenterveysongelmat, vaikeudet vanhempien kanssa ja asunto-ongelmat. Vastaavia tuloksia saatiin myös norjalaisessa lasten ja nuorten huumeiden käyttöä selvittäneessä pitkittäistutkimuksessa (Pedersen 1990).
Erityisesti imppaus liittyy nuorilla köyhyyteen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen (Tirkkonen ja Kontula 1991). Nuoret, joilla on muita huonommat sosiaali set lähtökohdat, eivät menesty eivätkä viihdy nykyisenlaisessa peruskoulussa. He tulevat huonosti toimeen opettajien kanssa ja lintsaavat ainakin ajoittain opetuksesta. Huonon koulumenestyksen taustalla imppaajilla on se, että koulu ja opettajat ovat leimanneet nämä nuoret epäonnistujiksi ja koulun paljolti yläluokkaiseen arvomaailmaan sopimattomiksi. Kun nuoret eivät voi päteä koulusaavutuksillaan on heidän tyydytettävä pätemisen tarpeensa muulla tavoin. Päteä voi vaikkapa ryhtymällä symboli seen vastarintaan koulua ja opettajia vastaan. Tällä voi lievittää sitä ahdistusta ja stressiä, jota pakollinen koulussakäynti varsinkin yläasteen loppuvaiheessa peruskoulussa huonosti viihtyville nuorille aiheuttaa.
Vastarinta antaa nuorelle merkitystä elämälle, tunteen siitä,että hän on jotakin. Vastarinta voi ilmetä monilla tavoin: poissaoloina, päihteiden käyttönä, tupakointina, tappeluna, tietoisena "renttutyylinä", seksuaalisten kokemusten hankintana, avoimena häiriköintinä tai huumeiden kokeiluna. Vastarinnan kautta voi muodostua ongelmanuorten alakulttuuri.
Oleellista vastarinnassa on muista erottautuminen ja halveksunnan ilmaiseminen "snobeja" kohtaan. Vastarinta ei siten ilmene vain koulua vastaan, vaan myös eräänlaisena luokkavihana muita oppilaita kohtaan. Mitä enemmän näitä nuoria kohtaan suunnataan opettajien ja erilaisten viranomaisten taholta erilaisia valvonta- ja rankaisutoimia, sitä tiukemmin he sitoutuvat kavereihinsa ja näiden muodostamaan alakulttuuriin (yhteinen tyyli). Vastarintaa provosoi myös se, että Heinosen (1989) haastat telemien huumeiden käyttäjien omien kokemusten mukaan kouluissa ei ole aina niin sanottua vaitiolovelvollisuutta, vaan tieto huumeiden käytöstä siirtyy kouluviranomaisten kautta poliisille.
Voimakkainta tällainen kaveripiiriin tukeutuminen on 14-15 - vuotiailla. Nuoret hakevat tällöin itselleen viiteryhmää, jonka kiinnostus mm. päihteisiin sopii heidän omaan elämäntilanteeseensa. Jos sopivia kavereita ei muutoin löydy, haetaan heitä vaikka kauempaa, kuten Helsingissä "Assalta". Heikoimmassa asemassa ovat ne yksinäiset "ressukat", joilla ei ole kaveripiiriä, johon tässä vaiheessa tukeutua. He voivat joutua vakaviin ongelmiin yksinäisen aineiden käyttönsä kanssa. Ryhmä se sijaan suojelee yleensä vakavammilta ongelmilta.
Alkoholikulttuuriin sulautumisen myötä ryhmän tyyli muuttuu. Jengin arvomaailmassa korostuu aikaisempaa enemmän pärjääminen. Tästä syystä ryhmä ei enää suosi "räkäisiä" imppareita. Jotta he voisivat pysyä porukan jäseninä on heidän suostuttava lopettamaan imppauksensa ja pitäydyttävä joko pelkästään alkoholin käytössä tai poltella sen ohella kannabista. Muutoksia päihdetavoissa vauhdittaa nuorten siirtyminen ammatilliseen koulutukseen tai työelämään, vakituisen seurustelun aloittaminen sekä päihteiden käytön keskittyminen vähitellen ravintoloihin. Niille nuorille, jotka tässä vaiheessa tippuvat kaveripiirin ulkopuolelle, on vaarana kaksi synkeää vaihtoehtoa: joko ajautua terveydellisiin ongelmiin yksinäisten imppaushetkien seurauksena tai sitten jatkaa pahenevaa rikoskierrettä.
Kouluissa on useita ammatti-ihmisiä, jotka varsin pian havaitsevat koululaisten huumeongelmat: kouluterveydenhoitaja, voimistelunopettaja, psykologi, kuraattori tai rehtori. Koulun "edun" mukaista on päästä eroon ongelmasta ja joskus ongelmaoppilaistakin ja yleensä rehtorin ilmoitus poliisille saakin Heinosen (1989) tekemien haastattelujen mukaan aikaan prosessin, joka tekee nuorelle mahdottomaksi koulunkäynnin jatkamisen. Voi vain kysyä onko koulun etu ollut silloin myös oppilaan etu.
Kouluja käymätön ja ammattitaidoton nuori ei voi juuri valita työpaikkaansa, hänen on otettava mitä työtä tarjolla on. Päihde ongelmainen ei kuitenkaan yleensä selviä pitkälle työvoimaviran omaisten kanssa. Hänelle on helppo tarjota kaikkein epämiellyttä vintä työtä ja kaikkein heikoimmalla palkalla. Ja kun työ ei suju, nuori leimataan työnvieroksujaksi.
Koko nuorten päihdekulttuuria ajatellen on alkoholilla siinä pysyvä asema. Huumeet sen sijaan kuuluvat siihen vain tietyn periodin ajan. Lisäksi on huomattava, että huumeita kokeilevissa nuorisoryhmissäkään päihdetavat eivät ole yleensä yhteneväisiä. Osa porukasta voi käyttää huumeita pidempään, osa on satunnaisia kokeilijoita ja osa pitäytyy pelkästään alkoholin käytössä. Porukkaa voi kuitenkin yhdistää kiinnostus päihtymiseen ja sen hankkimiseen.
Kaikesta huumevalistuksesta huolimatta huumeiden vaarat nähdään tällaisissa nuorisoryhmissä yleensä suhteellisina. Kun muillekaan nuorille ei näytä huumeiden käytön jälkeen mitään tapahtuvan, voidaan itsekin aineita kokeilla. Oman elämän aikaperspektiivi on sen verran lyhyt, että mahdolliset myöhemmät terveys- tai muut ongelmat eivät juuri askarruta. Lisäksi osa nuorista kokee, että heillä ei ole elämässään juuri mitään menetettävää.
Koulujen huumeopetusta on vastikään tutkittu koulujen terveyskasvatuksesta vastaaville opettajille suunnatulla kirjallisella kyselyllä (Heikkinen ja Kontula 1992). Tutkimuksen tiedot kattavat kouluissa lukuvuonna 1989-1990 annetun huumeopetuksen. Kyselyyn vastasi ala-asteilta 151, yläasteilta 120 ja keskias teilta 142 opettajaa. Tutkimuksen tiedot koskevat siis yhteensä 413 koulua. Samoilta opettajilta saatiin lisäksi tietoja heidän noin sadalle muulle koululle antamastaan huumeopetuksesta. Kyselyjä täydennettiin puhelinhaastatteluin.
Tutkimuksen tulosten mukaan huumeopetusta annetaan käytännöllisesti katsoen kaikissa kouluissa sekä ala-asteella, yläasteella että keskiasteella. Huumeopetukseen on käytetty kullakin luokka-asteella keskimäärin kaksi tuntia lukukaudessa. Opetus on painottunut ala-asteen 5. ja 6. luokille, yläasteen 8.luokalle ja keskiasteen 1.luokalle. Useimmissa kouluissa huumeopetusta järjestetään myös 9. luokalle. Näillä luokilla huumeopetusta on annettu tavallisesti 2-3 tuntia lukukaudessa. Noin 15 % kouluista oli käyttänyt huumeopetukseen neljä tuntia tai enemmän. Oppituntien suurehko määrä johtuu osaksi siitä, että huumeopetusta järjestetään kouluissa myös muusta päihdeopetuksesta erillisinä tunteina tai tapahtumina.
Noin yhdeksässä koulussa kymmenestä huumeopetusta annettiin osana päihdeopetusta. Kymmenesosa kouluista oli irrottanut huumeopetuk sen kokonaan päihdeopetuksesta. Joka toisessa koulussa huumeista järjestettiin päihdeopetuksesta erillisiä opetustilaisuuksia. Yläasteet olivat järjestäneet näitä tilaisuuksia hieman useammin kuin muut kouluasteet.
Huumeopetuksen osuus koko päihdeopetuksesta oli opettajien arvion mukaan keskimäärin 30 %. Viidesosa kouluista käytti päihdeopetuksesta 40 % tai enemmän huumeopetukseen.
Koulujen huumeopetus painottuu klassisista huumeista (hasis, marihuana, amfetamiini, heroiini, kokaiini ym.) puhumiseen. Lääkkeiden väärinkäytöstä ja imppauksesta puhuminen on kouluissa muiden huumeiden käsittelyä vähäisempää. Viidesosa kouluista ei ollut puhunut lääkkeiden päihdekäytöstä mitään. Lääkkeiden liikakäytöstä ja tähän käyttöön liittyvistä haitoista oli puhuttu joka toisessa koulussa.
Imppauksen haittavaikutuksista puhuttiin vain kahdessa kolmasosassa kouluista. Yläasteilla imppausta käsitteli sentään kolme koulua neljästä. Imppauksesta puhutaan siten selvästi harvemmin kuin muista huumeista, vaikka siihen liittyvät käytännölliset sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat ovat peruskoulun aikana huumeista selvästi suurimmat (ks. Tirkkonen ja Kontula 1991).
Opettajien käsitys oman koulun huumeongelmasta poikkesi suuresti heidän käsityksestään paikkakunnan huumeongelmasta. Noin puolet niistä opettajista, joiden mielestä paikkakunnalla oli merkittävä huumeongelma, oli sitä mieltä, että omassa koulussa oli varsin pieni huumeongelma. Kukaan opettajista ei pitänyt oman koulun huumeongelmaa merkittävänä. Pieni huumeongelma oli opettajan ilmoituksen mukaan 15 prosentissa kouluista. Pieni huumeongelma oli ala- asteen kouluista 3 prosentissa, yläasteella 20 prosentissa ja keskiasteella 25 prosentissa kaikista kouluista.
12 prosentissa tutkituista kouluista oli tullut opettajien tietoon huumeiden kokeilua tai käyttöä. Ala-asteen kouluista 4 prosentissa, yläasteen kouluista 15 prosentissa ja keskiasteen kouluista 17 prosentissa oli havaittu huumeiden kokeilua oppilaiden parissa. Suuressa enemmistössä tutkituista kouluista ei ole siten havaittu yhtään huumeiden kokeilijaa. Jos huumeiden käyttöä on tullut ilmi, siihen on useimmissa tapauksissa kouluissa puututtu.
Yleisimpiä koulun tietoon tulleita huumetapauksia olivat olleet alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö, jota oli havaittu seitsemässä prosentissa kouluista. Lisäksi lääkkeiden väärinkäyttöä tiedet tiin kolmessa prosentissa kouluista. Nämä tapaukset jakautuivat melko tasaisesti maan eri puolille. Sekakäyttöä havainneista kouluista joka toisessa tiedettiin vain yksi päihteiden sekakäyt täjä. Toiseksi yleisintä huumekokeilua oli ollut imppaus, jota tiedettiin 4,5 prosentissa kouluista, yläasteiden kouluista kahdeksassa prosentissa. Puolet näistäkin tapauksista oli ollut sellaisia, joissa koulun tietoon oli tullut vain yksi imppaaja.
Klassisista huumausaineista kannabiksen kokeilua oli havaittu 3,5 prosentissa kouluista. Yleisintä se oli ollut keskiasteilla, joista viisi prosenttia oli tiennyt ainakin yhden kannabiksen kokeilijan. Ilmitulleet kannabistapaukset olivat hieman painottuneet Etelä-Suomeen. Kolmasosa näistä kouluista oli tiennyt yhden kokeilijan, toinen kolmannes kaksi kokeilijaa. Kovien huumeiden kokeilua oli havainnut prosentti kouluista. Näitä kouluja on ollut tutkituista kouluista yhteensä kuusi ja niissä kaikissa tiedettiin vain yksi kovien huumeiden kokeilija.
Jos huumeiden käytön ilmitulon koulussa voi katsoa ilmentävän eri aineiden käyttöön liittyviä ongelmia nuorten parissa, ovat imppaus ja lääkkeiden sekakäyttö alkoholin kanssa yleisimmät huumeongelmat kouluikäisten parissa. Kun tätä tietoa vertaa koulujen huumeopetuksen sisältöön, näyttää nykyinen opetus liiaksi painottu neen klassisiin huumeisiin. Tämänkaltaiseen opetuksen sisällön väärään painottumiseen on ilmeisesti vaikuttanut se, että opettajien mielikuvat huumeista perustuvat liian vahvasti joukko tiedotuksen huumekuviin, joissa klassiset huumeet ovat ylikorostuneen mielenkiinnon kohteena.
Nuorten huumeiden kokeilua tai käyttöä on tullut ilmi ylä- ja keskiasteiden kouluissa noin 15 prosentissa kouluista. Kun aikaisempien tutkimusten perusteella tiedetään (Kontula 1989, Tirkkonen ja Kontula 1991, Ahlström ym. 1991), että erilaisten huumeiksi luettavien aineiden kokeilijoita on jonkin verran lähes kaikissa kouluissa samoin kuin eri puolilla Suomea, kertoo tämä tulos siitä, että imppaus, alkoholin ja pillereiden sekakäyttö sekä muut huumekokeilut suhteellisen harvoin johtavat nuorilla sellai siin seuraamuksiin tai ongelmiin, jotka koulussa havaittaisiin. Tämä vastaa kouluterveydenhuollossa koululaisten huumeiden käytöstä Helsingissä muodostunutta kuvaa (Pylkkänen ym. 1986, Tirkkonen ja Kontula 1991). Koululaisten huumekokeilut johtavat siten vain harvoin näkyviin huumeongelmiin.
Huumeiden käytön yleisyyttä kuvattaessa on tehtävä aluksi muutamia määrittelyjä ja näkökulman rajauksia. Osaksi tämä johtuu siitä, että huumeet eivät ole yksinkertainen luettelo aineita, joiden käytön yleisyyttä pyrittäisiin esittämään mahdollisimman tarkoin. Useimpia huumeiksi soveltuvia aineita käytetään myös laillisina lääkkeinä. Vain silloin, kun niitä käytetään laittomasti (ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen), ne saavat huume-nimityksen. Huume-määrittely tehdään siten enemmänkin käyttötarkoituksen kuin aineen perusteella.
Näkökulman rajausta vaatii myös käytön käsite. Aniharvoin käytöllä tarkoitetaan lähes koko elämän jatkuvaa käyttöä, kuten on laita alkoholin ja tupakan kanssa. Koska käyttö kattaa tavallisesti vain lyhytaikaisen periodin ihmisen elämässä, on sen ajoittumisen tutkimiseksi tehtävä erilaisia rajauksia, kuten onko yleensä koskaan käyttänyt huumeita, onko niitä käyttänyt viimeisen vuoden aikana ja onko käyttänyt aineita viimeisen neljän viikon aikana. Samalla voidaan selvittää tämän hetken käyttötilanne. Mitä harvempia käyttökertoja ihmisillä on, sitä paremmat perusteet on puhua huumeiden kokeilusta eikä niiden käytöstä. Lisäksi käyttö jakautuu satunnaiseen käyttöön, hallittuun käyttöön ja ongelmakäyttöön.
Huumeiden käytöstä puhuttaessa usein unohtuu, että suurin osa Suomessa käytettävistä varsinkin opiaattijohdannaisista huumeista tuodaan laillisesti maahan ja ne myös myydään laillisesti. Laittomilla huumemarkkinoita näitä vastaavia aineita liikkuu ja kulutetaan huomattavasti vähemmän. Osa laillisista aineista kulkeutuu laittomille huumemarkkinoille.
Suomeen on tuotu vuosittain viime aikoina laillisesti vähän yli 500 kiloa pääosin opiaattijohdannaisia huumausaineita. Yli puolet tästä määrästä on kodeiinia, jota käytetään yskänlääkkeiden valmistukseen. Tämän rinnalle yskänlääkkeen raaka-aineeksi on ryhdytty tuomaan vuonna 1991 folkodiinia (107 kg). Maahantuodut huumeet menevät kahden suurimmanlääkevalmistajan varastoihin. Morfiinin kulutusta on jonkin verran lisännyt siirtyminen injektioista tablettimuotoiseen annosteluun.
Taulukko 6. Huumausaineiden laillinen maahantuonti kiloina vuosina 1988-1991.
Aine 1988 1989 1990 1991 -------------------------------------------------- Kodeiini 379 390 357 333 Morfiini 48 62 50 69 Oopiumi 60 81 57 26 Kokaiini 5 7 8 1 Petidiini 17 17 17 13 Muut 10 20 15 118 -------------------------------------------------- Yhteensä 519 577 504 560
Vähän yli 2000 lääkäriä on kirjoittanut viime vuosina huumausainereseptin noin 4000 potilaalle. Kutakin näitä lääkäriä kohden on siis tullut keskimäärin kaksi potilasta. Nämä potilaat eivät määritelmällisesti ole huumeiden käyttäjiä, vaikka he käyttävätkin usein samoja aineita kuin laittomilla markkinoilla käytetään. Potilaille on kirjoitettu 8000-10000 reseptiä eli keskimäärin 2,3 reseptiä kutakin potilasta kohden. Vuonna 1991 huumereseptien määrä on lisääntynyt. Tähän on saattanut vaikuttaa samaan aikaan alkanut taloudellinen lama, jolla on todettu olevan lisäävää vaikutusta erilaiseen oireiluun ja lääkkeiden käyttöön (Kontula ym. 1992). Huumeita käytetään tyypillisesti kipulääkitykseen esim. syöpätaudeissa.
Taulukko 7. Huumausainereseptejä vuosina 1988-1991 kirjoittaneet lääkärit, heidän potilaansa sekä reseptien lukumäärät
1988 1989 19901 1991
--------------------------------------------
Lääkäreitä 2149 2198 2219 2501
Potilaita 3500 3712 3921 4483
Huumereseptejä 8024 8430 8797 10378
--------------------------------------------
Missä määrin muiden huumausaineasetuksessa mainittujen lääkkeiden käyttö sitten on viime vuosina vaihdellut? Näistä lääkkeistä käytetään hieman vaihtelevia nimityksiä kuten psykoaktiiviset lääkkeet, psykofarmakat, PKV-lääkkeet tai osananiitä uni- ja rauhoittavat lääkkeet. Niillä on joko mieltä rauhoittava tai aktivoiva vaikutus. Runsaammin käytettyinä ja erityisesti sekakäytössä alkoholin kanssa niillä saadaan vahvistettua päihtymystä tai huumaantunut tila.
Suosituimmista päihdekäyttöön laittomasti käytetyistä lääkkeistä on saanut tietoja Keskusrikospoliisin lääkevalmisteita koskevista takavarikkotilastoista. Vuonna 1991 poliisin tekemien takavarikkojen perusteella sosiaali- ja terveyshallituksen lääkemyyntirekisteristä on koottu tilastoja yleisimmin takavarikoitujen lääkkeiden valmistuksessa käytettyjen lääkeaineiden kokonaismyynnistä (tukkumyynti apteekeille ja sairaaloille). Kyseessä eivät ole lääkkeiden myyntinimikkeet, vaan tärkeimmät päihdekäytössä esiintyvät lääkeaineet.
Taulukko 8. Eräiden lääkkeiden kulutus päiväannoksina (DDD) vuosina 1989-1992.
Lääke DDD 1989 1990 1991 19921 --------------------------------------------------------- alpratsolaami 1 mg 2,6 3,8 4,9 5,2 buprenorfiini 1 mg 0,1 0,1 0,1 0,1 dekstropropoksifeeni 200 mg 2,9 2,2 2,4 2,3 diatsepaami 10 mg 9,1 9,1 9,2 9,1 fenobarbitaali 100 mg 0,6 0,6 0,5 0,5 klooridiatsepoksidi 30 mg 1,7 1,7 1,6 1,5 loratsepaami 2,5 mg 4,5 4,5 4,2 3,9 midatsolaami 15 mg 2,2 2,0 2,1 2,3 nitratsepaami 5 mg 5,9 5,4 5,0 4,7 oksatsepaami 50 mg 7,2 7,7 7,5 7,3 pentobarbitaali 100 mg 0,1 0,2 0,2 0,2 tematsepaami 20 mg 8,3 9,0 10,8 13,0 triatsolaami 0,25 mg 10,6 11,0 8,0 - --------------------------------------------------------- 1 vuoden 1992 luvut ovat tammi-kesäkuulta
Tilastoyksikkönä käytetty päiväannos (DDD) on lääkeaineen tai -valmisteen teoreettinen vuorokausiannos, eli annos jonka lääkäri tavallisimmin määrää sairauden hoitoa varten yhtä päivää varten. Käytännössä annokset voivat vaihdella potilaskohtaisesti sekä eri hoitokäytäntöjen vuoksi. Koska DDD perustuu tukkumyyntilukuihin, ei sen perusteella varmuudella tiedetä ovatko myydyt lääkkeet myös käytetty.
Taulukosta nähdään kuinka monta vuorokausiannosta kutakin suomalaista kohden kutakin lääkeainetta on eri vuosina myyty. Tilaston mukaan useimpien lääkeaineiden kulutusluvuissa ei ole tapahtunut mainittavia muutoksia viime vuosina. Bentsodiatsepiini-unilääke on ollut myyntikiellossa lokakuusta 1991, mikä on ilmeisesti lisännyt tematsepaamin ja midatsolaamin kulutusta.
Vahvoista kipulääkkeistä ovat luettelossa buprenorfiini ja dekstropropoksifeeni, joiden kulutusluvuissa ei ole havaittavissa muutoksia. Ruokahalua hillitsevän fenfluramiinin kulutus on kasvanut amfepramonivalmisteen poistuttua markkinoilta.
Neuroosilääkkeissä käytettyjen klooridiatsepoksidin, loratsepaamin ja oksatsepaamin sekä nitratsepaamin kulutus on viime vuosina hieman vähentynyt, sen sijaan alpratsolaamin (paniikkihäiriöiden hoito) lisääntynyt.
Lääkäreiden potilailleen määräämistä PKV-lääkkeistä tai huumausaineeksi luettavista lääkkeistä on tehty vuosittain jonkin verran kanteluja aikaisemmin lääkintöhallitukseen ja vuodesta 1991 alkaen sosiaali- ja terveyshallitukseen. Nämä kantelut voivat johtaa huomautuksiin, oikeuksien rajoittamiseen ja oikeuksien menettämiseen. Oikeuksien rajoittaminen tai menettäminen on ollut viime vuosina melko harvinaista. Tällaisia tapauksia on keskimäärin kolme vuosittain. Useimmissa tapauksissa kantelu johtaa kehotukseen kiinnittää huomiota asiaan tai huomautukseen virheellisenä pidettävästä hoitomenettelystä.
Kanteluita, joiden seuraamus on liittynyt PKV-lääkkeiden ja huumeiden määräämiseen potilaalle, on ollut vuosina 1989-1992 keskimäärin 15 tapausta vuodessa. Vuosina 1985-1988 näiden tapausten määrä jäi alle kymmenen. Suunnilleen sama määrä kanteluita on tullut alkoholin määräämisen vuoksi. Vuonna 1992 oli tehty alkusyksyyn mennessä yhteensä 11 kantelua, joissa seuraamus on johtunut lääkärin omasta alkoholin, PKV-lääkkeiden tai huumeiden väärinkäytöstä työssä.
Farmakologisessa mielessä psyyken toimintaan rauhoittavasti tai aktivoivasti vaikuttavat lääkkeet ovat täysin rinnastettavissa huumeisiin. Tähän ryhmään kuuluvat mm. tavanomaiset uni- ja rauhoittavat lääkkeet, joita useimmiten käytetään laillisesti, joskus myös laittomasti. Keväällä 1992 tehdyssä valtakunnallisessa kyselyssä selvitettiin siksi näiden lääkkeiden sekä lääkinnällistä että ei-lääkinnällistä käyttöä. Lääkkeiden tavanomainen lääkinnällinen käyttö painottuu ymmärrettävästi hyvin vahvasti vanhimpiin ikäryhmiin.
Jonkin sairauden hoitoon tutkimuksessa ilmoitti säännöllisesti käyttävänsä jotain lääkärin määräämää lääkettä 22 % miehistä ja 27 % naisista. Yli 55-vuotiaista jotain lääkettä käytti hieman yli puolet ihmisistä. Lääkärin määräämänä kertoi unilääkkeitä käyttävänsä 6 % (13 % yli 55-vuotiaista), kipua lievittäviä lääkkeitä 12 % (21 %), rauhoittavia lääkkeitä 5 % (8 %), piristäviä lääkkeitä 1 % ja laihdutuslääkkeitä myös 1 %. Kaikkia näitä lääkkeitä naiset kertovat saaneensa sairauden hoitoon hieman miehiä useammin. Tässä voi heijastua paitsi lääkityksen todellinen tarve myös varsinkin mieslääkärien tapa pitää naisia miehiä herkemmin lääkitystä tarvitsevina.
Kysyttäessä ihmisiltä ovatko he viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana käyttäneet jotain unilääkettä tai rauhoittavaa lääkettä kertoi 10 % miehistä ja 13 % naisista niitä käyttäneensä. Näiden lääkkeiden käyttö on ollut vanhemmissa ikäryhmissä selvästi muita yleisempää. Yli 55-vuotiaista joka viides on käyttänyt vuoden aikana näitä lääkkeitä. Naisilla uni- tai rauhoittavien lääkkeiden käyttö on ollut kaikissa ikäryhmissä miehiä yleisempää.
(kuvio 5)
Uni- tai rauhoittavien lääkkeiden käytöllä viimeisen vuoden aikana ei ole ollut merkittäviä alueellisia eroja maan eri osissa. Hieman valtakunnallisen keskiarvon (11,7 %) yläpuolella rauhoittavien lääkkeiden käyttö on ollut Keski-Suomen, Uudenmaan, Kuopion ja Turun ja Porin lääneissä, kun taas keskiarvon alapuolelle se on jäänyt Vaasan, Mikkelin, Lapin, Kymen, Oulun ja Hämeen lääneissä. Helsingissä naisten uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö on ollut noin 4 % maan muita osia yleisempää.
Siviilisäädyn perusteella uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö on noin kaksinkertaista leskillä, eronneilla japuolisostaan erillään asuvilla verrattuna naimisissa, avoliitossa ja naimattomana eläviin. Unilääkkeiden sekakäyttöä alkoholin kanssa on eniten eronneilla.
Viimeisen 4 viikon aikana jotain uni- tai rauhoittavaa lääkettä on käyttänyt 7 % miehistä ja 8 % naisista. Yli 55-vuotiaista miehistä niitä on käyttänyt 14 % ja naisista 18 %. Näiden lääkkeiden käyttö alkaa yleistyä yli 45-vuotiailla.
(kuvio 6)
Unilääkkeitä, rauhoittavia lääkkeitä tai kipulääkkeitä ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen (joko ilman lääkärin reseptiä tai suurempina annoksina kuin on määrätty, päihtymystarkoitukseen tai muihin tarkoituksiin kuin lääkäri on kehottanut niitä käyttämään) myöntää joskus käyttäneensä 2,9 % miehistä ja 2,3 % naisista. Tällainen käyttö on vanhempia ikäryhmiä yleisempää alle 45-vuotiaiden ikäryhmissä. 45 vuoden ikä on siis eräänlainen käännekohta: sitä nuoremmat harrastavat muita useammin lääkkeiden laitonta käyttöä, kun taas sitä vanhemmilla yleistyy nopeasti uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö lääkärin valvonnassa.
(kuvio 7)
Nuorimmassa, alle 25-vuotiaiden, ikäryhmässä laitonta käyttöä on ollut useimmin (tai se on muistettu paremmin), mutta runsaammat käyttökerrat jakautuvat melko satunnaisesti eri ikäryhmiin. Yli 10 kertaa psyyken lääkkeitä elämänsä aikana laittomasti käyttäneitä on ollut yhteensä 0,5 %. Tämä käyttö on voinut jakautua useamman vuoden jaksolle. Käytön frekvenssi vaihtelee suuresti eri käyttäjillä. Useimmilla käyttökertoja on ollut harvemmin kuin kerran kuukaudessa, mutta joillakin käyttö on voinut olla viikottaista tai jopa lähes päivittäistä.
Lääkkeiden päihdekäyttäjät painottuvat 25-29 -vuotiaiden, 40-44 -vuotiaiden ja 60-69 -vuotiaiden ikäryhmiin. Mistään systemaattisesta lääkkeiden päihdekäytön kehityksestä iän myötä ei voida siten tämän aineiston perusteella puhua.
Miehillä lääkkeiden päihdekäytöllä ei ole mainittavaa yhteyttä heidän huoltajansa sosiaaliseen taustaan lapsuudessa januoruudessa. Naisilla lääkkeiden päihdekäyttö on sen sijaan ollut noin kolme kertaa muita yleisempää niissä tapauksissa, joissa huoltaja on kuulunut ylimpään ryhmään tai johtavassa asemassa oleviin toimihenkilöihin. Naisilla lääkkeiden päihdekäyttö sopii siis kohtalaisen hyvin yläluokkaiseen statukseen.
Lääkkeiden päihdekäytön yleisyydellä maan eri osissa ei ole ollut kovin suuria eroja. Eniten tätä käyttöä on ollut Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan lääneissä. Vähiten sitä on ollut Vaasan ja Oulun lääneissä. Helsingissä naiset ovat käyttäneet lääkkeitä päihdekäyttöön muuta maata kaksi kertaa yleisemmin. Maaseudun haja-asutusalueilla naisten lääkkeiden päihdekäyttö on puolestaan ollut melko harvinaista.
Yli puolet lääkkeitä laittomasti käyttäneistä on käyttänyt niitä ensimmäistä kertaa yli 21-vuotiaana. Alle 17-vuotiaana lääkkeiden päihdekäytön on aloittanut noin joka viides niitä joskus tähän tarkoitukseen kokeilleista tai käyttäneistä. Nuoruuden lääkkeiden sekakäyttökokeilut alkoholin kanssa ovat siten joko paljolti unohtuneet tai ne ovat näihin aikoihin asti olleet koko väestössä suhteellisen harvinaisia. Nuorilla tytöillä pillereiden käyttö on nykyisin huomattavasti tätä yleisempää.
Ainakin joskus tupakoineilla ihmisillä lääkkeiden päihdekäyttö on ollut viisi kertaa yleisempää kuin tupakoimattomilla. Tupakoinneista lääkkeiden päihdekäyttöä on joskus harrastanut lähes 4 %. Alle 15-vuotiaana tupakoinnin aloittaneista 10 % on käyttänyt lääkkeitä päihtymistarkoituksessa.
Vielä voimakkaammin lääkkeiden päihdekäyttö on liittynyt varhaisiin humalakokemuksiin. Alle 15-vuotiaana ensihumalansa kokeneista miehistä ja naisista yli 10 % kertoo joskus harrastaneensa lääkkeiden päihdekäyttöä. Säännöllisemmän alkoholin käytön samanikäisinä aloittaneista lääkkeiden päihdekäyttöä on harrastanut lähes neljäsosa.
Viimeisen vuoden aikana lääkkeiden päihdekäyttöä ilmoittaa harrastaneensa 0,7 % ihmisistä. Viimeisen kuukauden aikana käyttäjiä on ollut 0,3 %. Tätä käyttöä on ollut hieman useammin miehillä kuin naisilla. 50-54 -vuotiaiden ikäryhmässä käyttö onollut yleisintä, mutta eri ikäryhmien käyttötavoissa ei voi kuitenkaan sanoa näkyvän selviä sukupolvien välisiä eroja.
Lääkkeiden päihdekäytölle on hyvin tyypillistä niiden sekakäyttö alkoholin kanssa. Tämän sekakäytön yleisyyden selvittämiseksi ihmisiltä kysyttiin ovatko he viimeisen 12 kuukauden aikana alkoholia juodessaan ottaneet samalla kertaa (tai parin tunnin kuluessa) jotain lääkkeitä tai huumeita ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen.
(kuvio 8)
Vastausten perusteella tällainen sekakäyttö on ollut yleisintä kipulääkkeillä, joita on käyttänyt yhdessä alkoholin kanssa 2,4 % sekä miehistä että naisista. Muista kysymyksessä luetelluista aineista sekakäyttöä unilääkkeillä oli kokeillut 0,8 %, rauhoittavilla lääkkeillä myös 0,8 %, piristävillä lääkkeillä 0,3 % ja hasiksella 0,8 %. Muista aineista (impattavat liuottimet, amfetamiini ja heroiini) sekakäyttöä mainitsi vain yksi mies amfetamiinin kanssa.
Myös eri lääkeaineiden sekakäyttö näyttää sangen yleiseltä. Piristäviä lääkkeitä sekaisin alkoholin kanssa käyttäneistä puolet on käyttänyt myös unilääkkeitä viimeisen kuukauden aikana. Ihmisistä, joille lääkäri on määrännyt piristäviä lääkkeitä viimeisen vuoden aikana 8 % on harrastanut näiden lääkkeiden sekakäyttöä alkoholin kanssa. Rauhoittavilla lääkkeillä vastaava osuus on ollut 16 %. Kipua lievittäviä lääkkeitä lääkäriltään saaneista joka viides taas on käyttänyt viimeisen kuukauden aikana myös unilääkkeitä. Heistä joka kymmenes on harrastanut kipulääkkeiden sekakäyttöä alkoholin kanssa.
Ihmisistä, joille lääkäri on määrännyt sairauden hoitoon unilääkkeitä vuoden aikana, kymmenesosa ilmoittaa harrastaneensa ainakin joskus lääkkeiden päihdekäyttöä. Useimmilla heistä tätä käyttöä on ollut myös viimeisen vuoden aikana. 13 % unilääkkeitä lääkäriltä saaneista kertoo käyttäneensä niitä sekaisin alkoholin kanssa viimeisen vuoden aikana.
Jonkin lääkkeen tai huumeen sekakäyttöä alkoholin kanssa ilmoitti kokeilleensa viimeisen vuoden aikana yhteensä 4 % tutkimuksen kaikista vastaajista. Tämä osuus on korkeampi kuin ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen psyyken lääkkeitä joskus elämässään käyttäneensä myöntäneiden vastaajien osuus, joka oli 2,6 %. Sekakäyttö on ilmeisesti helpompi myöntää tai tunnistaa kuin ei-lääkinnällinen (laiton) käyttö.
(kuvio 9)
Alkoholin ja lääkkeiden sekakäytössä on kaksi huippua: nuorimmat ja vanhimmat ikäryhmät, joissa molemmissa noin 5 % ihmisistä kertoo sekakäyttöä harrastaneensa viimeisen vuoden aikana. Nuoremmissa ikäryhmissä sekakäyttö niveltyy tälle ikävaiheelle tyypilliseen runsaampaan alkoholin käyttöön ja monasti myös huumekokeiluihin. Sekakäyttö vähenee työelämään siirtymisen ja perheen perustamisen vuoksi keski-ikäisillä ihmisillä. Vanhemmissa ikäryhmissä taas lisääntyy huomattavasti lääkkeiden käyttö, kuten uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö. Niiden säännöllisempi käyttö houkuttelee osan niiden käyttäjistä sekakäyttöön alkoholin kanssa.
Sekakäyttö painottuu tutkimuksen tulosten perusteella siviilisäädyn mukaan naimattomille, eronneille ja leskille. Avioliitossa ja avoliitossa olevilla sekakäyttö on noin kaksi kertaa harvinaisempaa. Parisuhteessa elämisellä on siis ilmeinen sekakäyttöä hillitsevä vaikutus.
Ihmisten tulkintojen ongelmallisuutta lääkkeiden sekakäytön ja ei-lääkinnällisen käytön välillä kuvaa se, että vain 22 % niistä ihmisistä, jotka ilmoittavat harrastaneensa sekakäyttöä viimeisen vuoden aikana, kertoo koskaan harrastaneensa lääkkeiden ei-lääkinnällistä käyttöä. Useimmissa tapauksissa tätä sekakäyttöä voi pitää lääkkeiden ei-lääkinnällisenä päihdekäyttönä, mutta ihmiset eivät ymmärrä tai tunnusta sitä sellaiseksi. Tästä syystä tässä tutkimuksessa saadut yleisyysluvut lääkkeiden ei-lääkinnällisestä käytöstä ovat varmasti huomattavan alhaisia lääkkeiden todellisen päihdekäytön laajuuteen verrattuna.
Lääkkeiden ei-lääkinnällistä käyttöä viimeisen vuoden harrastaneensa myöntäneistä ihmisistä viidesosa kertoo sekakäytöstä viimeisen vuoden ajalta. Heidän vastauksensa täsmäävät siten hyvin keskenään. Kymmenesosa väittää ei-lääkinnällisestä käytöstään olevan yli vuosi aikaa, vaikka he ilmoittavatkin sekakäytöstä vuoden ajalta. Kymmenesosa lääkkeiden päihdekäyttöä viimeisen vuoden aikana myöntäneistä taas ei ole ilmoittanut sekakäytöstä. He ovat siis käyttäneet päihdetarkoituksiin pelkkiä lääkkeitä. Lopuksi hieman yli puolet lääkkeiden ei-lääkinnällistä käyttöä myöntäneistä kertoo tästä käytöstä olevan yli vuosi aikaa, eivätkä he ole myöskään kertoneet sekakäytöstä viimeisen vuoden ajalta. Heillä lääkkeiden päihdekäyttö näyttä siten loppuneen ainakin toistaiseksi.
Monet ihmiset joutuvat tekemisiin huumeiden tai huumeiden käyttäjien kanssa, vaikka he eivät itse koskaan hankkisi tai käyttäisi huumeita. Raja huumeiden ja niiden käytön kohtaamiseen on hiuksenhieno sen vuoksi, että suurella osalla ihmisistä on lääkekaapissaan aineita, joita voidaan käyttää huumeena. Silloin, kun elämä tuntuu tavallista rankemmalta, moni siirtyy ylilääkitsemiseen, joka täyttää jo huumeiden käytön tunnusmerkit.
Sangen monille ihmisille on joskus tarjottu huumausaineita joko ilmaiseksi tai ostettavaksi. Ilmaiseksi huumeita on tarjottu miehistä 11 prosentille ja naisista 8 prosentille. Ostettavaksi huumeita on tarjottu miehistä 12 prosentille ja naisista 6 prosentille. Alle 35-vuotiaat kertovat olleensa vanhempiin ikäryhmiin verrattuna selvästi useammin tällaisen tarjonnan kohteena. Koska mahdollisesta tarjonnasta voi vanhemmissa ikäryhmissä olla jo useampia vuosikymmeniä aikaa, täytyy huomioon ottaa myös unohtamisen mahdollisuus.
(kuvio 10)
Huumeiden tarjonta on kohdentunut selvästi laajamittaisempana ihmisille, jotka aloittavat muita nuorempana päihteiden käytön. Alle 15-vuotiaana itsensä humalaan juoneista ihmisistä yli 40 prosentille on joskus tarjottu huumeita. Yli 20-vuotiaana ensihumalan kokeneista taas vain noin neljälle prosentille on joskus tarjottu jotain huumetta.
Huumeita ainakin joskus kokeilleista tai käyttäneistä noin puolet, eli 47 %, kertoo, että heille on tarjottu huumeita ostettavaksi. Ilmaiseksi huumeita on tarjottu niitä käyttäneistä 79 prosentille. 9 prosentille huumeita on tarjottu vain ostettavaksi, ei siis lainkaan ilmaiseksi. 12 % ilmoittaa, että heille ei ole tarjottu huumeita lainkaan, vaan he ovat hankkineet ne käyttöönsä jollakin muulla tavalla.
Mikä sitten on tarjonnan yhteys huumeiden kokeiluun ja käyttöön? Tämän tutkimuksen perusteella 34 % niistä ihmisistä, joille on joskus tarjottu huumeita, on jotain huumetta ainakin kerran elämässään kokeillut. Niistä ihmisistä, joille huumeita on tarjottu ilmaiseksi, jotain huumetta on kokeillut 44 %. Tässä tapauksessa kokeiluhalukkuus ei ole välttämättä liittynyt niinkään aineen ilmaisuuteen kuin siihen, että sitä on tarjonnut läheinen ystävä. Ihmisistä, joille huumetta on tarjottu ostettavaksi (osalle heistä tarjottu myös ilmaiseksi), 31 % ilmoittaa joskus huumetta kokeilleensa. Heistä, joille huumeita on tarjottu pelkästään ostettavaksi (ei ilmaiseksi), huumetta kertoo kokeilleensa 12 %.
Huumeiden (hasiksen) tarjonta kohdistuu tavallisesti laajimpana vähän alle 20-vuotiaisiin nuoriin. Tätä vanhempien joukossa se kohdistuu pääosin vain erityisen potentiaalisiin käyttäjiin. Kun eri ikäryhmien elämänvaiheita vertailee, olivat 25-29 -vuotiaat otollisimmassa tarjontaiässä siten vuoden 1985 paikkeilla, 35-39 -vuotiaat vuoden 1975 paikkeilla ja 45-49 -vuotiaat vuoden 1965 paikkeilla. Tulokset viittaavat siten siihen, että huumeiden tarjonta olisi laajentunut jatkuvasti 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun puoliväliin vakiintuakseen sen jälkeen. Tulokset tuntuvat aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna muutoin järkeviltä, mutta 1970-luvun alun ennätysmäisen laaja hasiksen tarjonta ja sen merkittävä supistuminen 1970-luvun lopulla, joka esiintyy selvänä aikaisemmissa nuorisotutkimuksissa, ei tule ikäpolvien vertailuissa esille.
Unohtaminen selittää varmasti osan tästä tämän tutkimuksen ja aikaisempien tutkimusten tulosten ristiriidasta. Lisävalaistusta asialle antavat eri ikäryhmien omien huumekokeilujen erot, joita kuvataan myöhemmin tässä luvussa.
Monet ihmiset tulevat huumeiden kanssa tekemisiin omassatuttavapiirissään. Kysyttäessä tietävätkö ihmiset tuttaviensa joukossa jonkun, joka olisi viimeisen vuoden aikana kokeillut tai käyttänyt huumausaineita (kuten hasista, lääkkeitä päihteeksi, amfetamiinia, impattavia liuottimia esim. liimoja tai tolua tai muita vastaavia aineita), vastasi tähän myöntävästi 10 % sekä miehistä että naisista. Heistä joka toinen tiesi yhden käyttäjän ja joka toinen tiesi useampia. Alle 35-vuotiaista 20 % tiesi viimeisen vuoden ajalta tuttavapiirissään ainakin yhden huumeiden kokeilijan tai käyttäjän. Tämä tieto vahvistaa sitä käsitystä, jonka mukaan huumeiden käyttö on tyypillisesti alle 30-vuotiaiden ihmisten elämään tietyn jakson kuuluva asia. Iän lisääntyessä sitä harrastavat yhä harvemmat.
Huumeiden näkyvämpi käyttö painottuu hieman Etelä-Suomeen sen perusteella, että siellä hieman muita useammat tietävät tuttavapiirissään jonkun huumeiden kokeilijan tai käyttäjän. Uudenmaan ja Kymen lääneissä tällaisen tuttavan tietävien osuus on 13 %. Alhaisin se on ollut Pohjois-Karjalan (6 %), Vaasan (6 %) ja Lapin (4 %) lääneissä. Helsingissä huumeiden käyttäjän tuttavapiirissään tietää 18 %.
Runsaammin alkoholia käyttävillä ihmisillä on selvästi muita enemmän tietoa huumeiden käytöstä tuttavapiirissään. Vähintään kerran viikossa itsensä humalaan juovista ihmisistä 27 % tietää tuttavavien joukossa ainakin yhden ihmisen, joka on käyttänyt huumeita viimeisen vuoden aikana. Korkeintaan kerran vuodessa itsensä humalaan juovista huumeiden tietää vain 6 % tietää tuttavissaan huumeiden käyttäjän.
Kuinka paljon huumeille sitten on tällä hetkellä kysyntää? Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita kokeilemaan jotain huumetta, jos heille tulisi siihen tilaisuus, suhteellisen harvat myönsivät olevansa siihen valmiita. Kaikista vastaajista 2,2 % (miehet 3,1 % ja naiset 1,5 %) olisi joko varmasti tai luultavasti valmis tällaiseen kokeiluun. Epävarmoja oli vajaa kolme prosenttia ja luultavasti sanoi kokeilusta kieltäytyvänsä 13 % ihmisistä. Varmasti väitti tällaisesta kokeilusta kieltäytyvänsä 76 % miehistä ja 88 % naisista.
Muissa ikäryhmissä kokeiluun halukkuutta oli vain 1-2 prosentilla, mutta alle 30-vuotiaista sitä oli noin 5 prosentilla. Epävarmoja asiasta oli alle 30-vuotiaista samanverran. Huumemarkkinoille on edellytyksiä siten lähinnä vain tässä ikäryhmässä.
Valtakunnallisesti eniten kysyntää huumeille on uudenmaan läänissä, jossa lähes 4 % olisi tilaisuuden koittaessa varmasti tai luultavasti valmis huumeita kokeilemaan. Alle prosentin kysyntä jää Kymen, Keski-Suomen ja Vaasan lääneissä. Vaasan läänissä 89 % varmasti kieltäytyisi kokeilusta, kun taas uudellamaalla ehdottomia kieltäytyjiä on 78 %.
Koska huumeet ovat osa eri päihteiden sekakäytöstä, on huumeiden kysyntä huomattavan yleistä niissä ryhmissä, joissa alkoholia käytetään reippaasti. Itsensä vähintään kerran viikossa humalaan juovista ihmisistä 12 % olisi valmis kokeilemaan huumeita tilaisuuden siihen tullessa. Kokeiluhalukkuus on muita yleisempää myös ihmisillä, jotka käyttävät muita useammin olutta tai viiniä.
Suurinta huumeiden kysyntä on luonnollisesti huumeiden käyttöä ainakin joskus kokeilleilla ihmisillä. Heistä 20 % ilmoittaa olevansa joko varmasti tai luultavasti valmis kokeilemaan jotain huumetta tilaisuuden tähän tarjoutuessa. Varmasti tällaisesta kokeilusta sanoo kieltäytyvänsä 28 % huumeita joskus kokeilleista miehistä ja 47 % vastaavista naisista.
Huumeiden kokeilun ja käytön yleisyyttä on aikaisemmin tutkittu Suomessa vain alle 20-vuotiaiden nuorten, varusmiesten ja opiskelijoiden parissa. Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos on liittänyt juomatapatutkimukseensa syksyllä 1992 muutaman huumeisiin liittyvän kysymyksen. Juomatapatutkimuksesta tiedot ovat käytettävissä vasta vuoden 1993 aikana. Tämän tutkimuksen tietoja 18-74 -vuotiaan väestön huumeiden käytöstä ei voi siksi verrata aikaisempiin suomalaisiin tutkimuksiin. Euroopassa ja Yhdysvalloissa vastaavia tutkimuksia sen sijaan on tehty jo aikaisemmin.
Edellisessä luvussa on jo esitelty sekä aikaisempia että tuoreimpia tietoja huumeiden kokeilusta ja käytöstä nuorten parissa. Tässä luvussa keskitytään aikuisten vastaaviintietoihin. Aikuisuuden saavuttaneiden yli 20-vuotiaiden huumeiden käytöstä on toistaiseksi ollut tietoja vain opiskelijoista. Tuoreimmat tiedot opiskelijoiden huumeiden käytöstä on kerännyt Mikael Nyström (1992) ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoille syksyllä 1989 tehdyn terveystarkastuksen yhteydessä.
Terveystarkastukseen kutsuttiin 4091 opiskelijaa, joista paikalle saapui 2520 (61,5 %). Osallistumisaktiivisuus oli naisilla 73,7 % ja miehillä 53,6 %. Opiskelijoiden keski-ikä oli 22,2 vuotta. Kutsun yhteydessä opiskelijoille oli lähetetty kyselylomake, jonka he toivat täytettynä terveystarkastukseen. Samoja opiskelijoita tutkitaan jatkossa 3 ja 5 vuoden kuluttua. Huumeista oli yksi 4-osainen kysymys lomakkeen loppupuolella. Tähän kysymykseen vastasi naisista 96,1 % ja miehistä 95,3 %.
Taulukko 9. Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kokemukset huumeiden käytöstä syksyllä 1989 (%)
Kokeillut tai käyttänyt Mies Nainen -------------------------------------------- Kannabista 17,7 9,8 Suonensisäisiä huumeita 0,4 0,7 Muita huumeita 3,4 2,1 Lääkkeitä humaltuakseen 1,8 1,5 Lääkkeitä ja alkoholia yhdessä humaltuakseen 3,2 3,6 -------------------------------------------- (N) (745) (1775) (Lähde: Nyström (1992))
Opiskelijoiden vastausten perusteella on kannabista käyttäneiden osuus ollut naisilla suhteellisen alhainen ottaen huomioon, että opiskelijat valikoituvat suurelta osin ylemmästä keskiluokasta, jossa kannabiksen käyttö on nuorisotutkimusten perusteella sangen yleistä. Miehillä taas käytön taso vastaa KISS-tutkimuksen perusteella melko hyvin ikäluokan kokeilulukuja pääkaupunkiseudulla.
Hieman useampi kuin joka toinen huumeita kokeillut opiskelija oli käyttänyt huumeita useammin kuin kerran. Yli 5 kertaa huumeita oli käyttänyt noin neljäsosa niitä joskus kokeilleista miehistä ja naisista.
Lääkkeiden päihdekäytön ja sekakäytön luvut ovat melko alhaisia tämän tutkimuksen ja varsinkin nuorisotutkimusten tuloksiin verrattuna. Tämä vahvistaa käsitystä, että naisopiskelijat valikoituvat useimmiten sellaisesta sosiaalisesta ryhmästä, jossa lääkkeiden päihdekäyttö on poikkeuksellisen vähäistä.
Huumeita kokeilleet tai käyttäneet opiskelijat ovat käyttäneet viimeisen vuoden aikana selvästi enemmän alkoholia kuin muut. Huumeita (kannabista) kokeilleet miehet ovat käyttäneet keskimäärin yli 10 kg alkoholia vuoden aikana, kun muilla miehillä vastaava luku on 5,6 kg. Myös huumeita käyttäneillä naisilla alkoholin käyttö on runsaampaa, mutta taso alhaisempi kuin miehillä (